
10. luku.
SORTUMISEN SYYT.
Jonkin kappaleen putoamisen syvyys on aina mitattava sen nykyisestä asemasta sen
alkuperäiseen asemaan. Sama pitää paikkansa myöskin kansojen ja valtioiden
sortumisen suhteen. Mutta silloin on niiden aikaisemmalla asemalla tai
pikemminkin korkeudella ratkaiseva merkitys. Vain sellainen, mikä kohoaa
huomattavasti yli yleisen keskimitan, voi myöskin vaipua ja sortua
silmäänpistävän syvälle. Se juuri tekee Saksan sortumisen jokaiselle
ajattelevalle ja tuntevalle ihmiselle niin raskaaksi ja kauheaksi, koska se
syöksi valtakunnan sellaisesta korkeudesta, joka nykyhetkellä, kun nykyisen
alennustilan surkeus otetaan huomioon, tuntuu melkein mahdottomalta kuvitella.
Jo Saksan valtakunnan perustamista näytti kultaavan koko kansakuntaa kohottavan
suuren tapahtuman tenho. Vertaansa vailla olevan voittokulun jälkeen kasvaa
vihdoinkin kuolemattoman sankaruuden palkkana pojille ja pojanpojille
valtakunta. Joko tietoisesti tai itsetiedottomasti, vaistomaisesti, samantekevää
aivan, kummin, saksalaisilla oli kaikilla sellainen tunne, että tämä valtakunta,
jonka ei olemassaolostaan ollut kiittäminen parlamenttipuolueiden juonitteluja,
jo ylevän perustamistapansa puolesta kohosi yläpuolelle tavallisten valtioiden
mittojen; sillä ei parlamentaarisen sanasodan jaaritteluissa, vaan Pariisin
piiritysarmeijan tykkien jyrinässä ja paukkeessa tapahtui se juhlallinen
tahdonosoituksen toimitus, että saksalaiset, ruhtinaat niin kuin kansakin,
olivat päättäneet perustaa tulevaisuudessa valtakunnan ja korottaa uudelleen sen
tunnuskuvaksi keisarinkruunun. Eikä se ollut tapahtunut salamurhien avulla;
Bismarckin luoman valtion perustajina eivät olleet karkurit ja piileskelijät,
vaan rintamarykmentit. Jo tämä ainoalaatuinen syntyhistoria ja tulikaste sinänsä
kietoivat uuden Saksan valtakunnan historiallisen maineen hohteeseen, jollaista
on vain kaikkein vanhimpien valtioiden ; ja harvoin niidenkään ; onnistunut
saada osakseen. Ja millainen nousukausi sitten alkoikaan! Ulkonainen vapaus
antoi valtakunnan sisällä jokapäiväisen leivän. Kansakunta kasvoi lukumäärältään
suureksi ja sai kosolti maallista hyvyyttä. Mutta valtion ja sen mukana koko
kansan kunniaa suojeli ja varjeli armeija, joka kaikkein näkyvimmällä tavalla
pystyi osoittamaan sen ja entisen Saksan liiton välisen erotuksen.
Niin syvä on se sortuminen, joka on Saksan valtakuntaa ja Saksan kansaa
kohdannut, että kaikki tuntuvat kuin huimauksessa menettäneen aluksi tuntonsa ja
tajunsa; tuskin enää jaksaa entistä korkeutta muistaakaan, niin epätodelliselta,
kuin unennäöltä tuntuu nykyisen kurjuuden rinnalla silloinen suuruus ja loisto.
Niinpä onkin selitettävissä, että liiankin helposti antaa kaiken silloisen
suuren ja ylevän sokaista silmänsä ja samalla unohtaa ruveta etsimään
suunnattoman sortumisen syitä, joiden sentään lienee täytynyt jo olla jollakin
tavoin olemassa. Tietystikin tämä pitää paikkansa ainoastaan niiden ihmisten
suhteen, joille Saksa oli enemmän kuin pelkkä oleskelu ja asuinpaikka, missä
ansaita ja kuluttaa rahaa, koska ainoastaan ne ihmiset pystyvät tuntemaan
nykyisen olotilan romahduksena, jota vastoin se noille toisille on heidän siihen
saakka tyydyttämättä jääneiden toiveidensa ammoin odotettu ja kaivattu
täyttymys.
Mutta enteitä oli kyllä jo silloinkin selvästi näkyvissä, joskin ainoastaan
hyvin harvat yrittivät ottaa niistä jotakin oppia. Mutta nykyisin se on
välttämättömämpää kuin konsanaan. Samoin kuin taudin parantaminen on mahdollista
ainoastaan siinä tapauksessa, että sen aiheuttaja on tunnettu, samoin on myöskin
valtiollisten vaurioiden korjaamisen laita. Tosin kyllä yleensä jonkin taudin
ulkonainen muoto, sen silmäänpistävät ominaisuudet ovat helpommin nähtävissä ja
havaittavissa kuin sen sisäinen aihe. Siinäpä onkin syy siihen, minkä vuoksi
monen monet ihmiset eivät yleensä pääse ulkonaisten vaikutusten havaitsemista
pitemmälle, jopa sekoittavat ne itse syyhyn, koettavatpa vielä kieltää koko syyn
olemassaolonkin. Niin nytkin useimpien saksalaisten käsityksen mukaan Saksan
sortuminen on havaittavissa ensi sijassa vain yleisenä taloudellisena pulana ja
siitä johtuvina seuraamuksina. Niistä joutuu melkein jokainen omalta kohdaltaan
kärsimään ; siis pätevä syy jokaiselle yksityiselle onnettomuuden
ymmärtämiseksi. Paljon vähemmän kuitenkin suuret joukot huomaavat poliittisessa,
sivistyksellisessä ja siveellisessä suhteessa tapahtunutta luhistumista. Tätä
kieltäytyvät monilla sekä tunne että ymmärryskin kerta kaikkiaan käsittämästä.
Olkoon menneeksi, että suurten joukkojen keskuudessa asianlaita on tällä
tavalla; mutta että myöskin älymystön piireissä Saksan sortumista pidetään ensi
sijassa taloudellisena romahduksena ja niin muodoin siihen odotetaan pelastusta
talouselämältä, se on yhtenä syynä siihen, miksi tähän mennessä ei ole vielä
ollenkaan voitu päästä tervehtymiseen. Vasta sitten, kun ymmärretään, että
tässäkin kohdin talouselämä on vasta toisella, jopa kerrassaan kolmannella
sijalla ja että ensi sijalla ovat poliittiset, siveelliset ja rodulliset
tekijät, voidaan päästä nykyisen onnettomuuden ymmärtämiseen ja siten myöskin
löytää tervehtymisen keinot ja tiet. Niin muodoin on kysymyksellä Saksan
romahduksen syistä ratkaiseva merkitys, ennen kaikkea poliittiselle liikkeelle,
jonka päämääränä juuri on oleva tappion voittaminen. Mutta myöskin sellaisessa
menneisyyttä koskevassa tutkimuksessa täytyy pitää visusti varansa, ettei
sekoita keskenään lähinnä silmään osuvia vaikutuksia ja vähemmän selvästi
näkyviä syitä.
Helpoin ja siitä syystä myöskin eniten levinnyt nykyisen onnettomuuden perustelu
ja selitys on sellainen, että se johtuu hiljakkoin hävityn sodan seurauksista,
niin että juuri tuo sota niin muodoin on nykyisen onnettomuuden syy. Sellaisia
lienee paljonkin, jotka ihan vakavasti uskovat tämän mielettömyyden todeksi,
mutta vielä enemmän on niitä, joiden suussa tällaiset perustelut voivat olla
ainoastaan valhetta, tietoista totuuden vääristelyä. Tämä jälkimmäinen väite
pitää paikkansa kaikkien nykyisin valtion kannikassa kiinni olevien suhteen.
Sillä eivätkö juuri vallankumouksen julistajat aikoinaan penänneet kansalle
penäämästä päästyäänkin, että suurille joukoille oli aivan samantekevää, miten
tuo sota päättyisi? Eivätkö he sitä vastoin mitä vakavimmin vakuuttaneet, että
suunnattoman kansaintaistelun voitokas päätös enintään saattoi olla
suurkapitalistien edun mukaista, mutta ettei sillä ikinä voinut olla merkitystä
Saksan kansalle sellaisenaan, saati sitten Saksan työläisille? Niin, eivätkö
juuri nuo samaiset maailmansovituksen apostolit selittäneet juuri päinvastaista,
nimittäin että Saksan häviö sodassa tuhoaisi ainoastaan militarismin, mutta että
Saksan kansa joutuisi kokemaan ihanimman ylösnousemuksensa? Eikö noissa
piireissä muka ylistetty Entente'in hyväntahtoisuutta ja sysätty koko tuon
verisen kamppailun syytä Saksan niskoille? Mutta olisiko voitu tehdä siten
selittämättä, että myöskään sotilaallisesta häviöstä ei olisi kansakunnalle
erikoisia seurauksia? Eikö koko vallankumousta kaunisteltu sellaisin
korulausein, että sen avulla muka saadaan Saksan lipuilta riistetyksi voitto,
mutta Saksan kansalle sitä vastoin koittavat todellisen sisäisen ja ulkonaisen
vapauden ajat?
Eikö asia muka ollut juuri näin? Sanokaa, senkin kurjat valehtelijat! Siihen jo
vaaditaan todellakin juutalaisen röyhkeyttä, että romahduksesta sysätään nyt syy
sotilaallisen häviön niskoille, koska kerran itse kaikkien maanpetturien
pää;äänenkannattaja, Berliinin 'Vorwärts' kirjoitti, että tällä kertaa Saksan
kansa ei saa enää tuoda lippujaan kotiin voittoisina! Ja nyt sitten juuri se
muka on syynä meidän sortumiseemme? Olisi tietystikin aivan hyödytöntä ruveta
kiistelemään mokomien huonomuististen valehtelijoiden kanssa, enkä niin ollen
huolisi tuhlata koko asiaan sanaakaan, jolleivät valitettavasti myös kovin monet
kerrassaan mitään ajattelemattomat ihmiset vatvoisi ja matkisi tuota
mielettömyyttä, vaikk'ei siihen olisikaan syynä suorastaan ilkeys tai tietoinen
valehteleminen. Tuollaiset lausunnot ovat myöskin valistustoimintaa
harjoittaville taistelijoillemme apukeinoina, jotka muuten ovat erittäin
tarpeellisia tällaisena aikana, jolloin puhuttu sana useinkin vääristellään,
ennen kuin se on kunnolla ehtinyt lähteä puhujan suusta. Niinpä on siis siihen
väitteeseen, että Saksan sortumiseen muka on syynä menetetty sota, sanottava
seuraavaa:
Tosin kyllä sodan menettämisellä oli hirvittävä merkitys isänmaamme Saksan
tulevaisuudelle, mutta sen menettäminen ei ole syy, vaan se itse on taaskin vain
erinäisten syiden seuraus. Että tämän elämästä ja kuolemasta käydyn taistelun
onneton loppu pakostakin johtaisi erittäin tuhoisiin seurauksiin, sehän oli
täysin selvää jokaiselle järkevälle, ei ilkeämieliselle ihmiselle. Mutta
valitettavasti oli myöskin sellaisia ihmisiä, joilta tuntui oikeana aikana tuota
käsitystä puuttuvan tai jotka, vastoin parempaa tietoaan, kuitenkin väittivät
ensin totuutta vastaan ja kielsivät sen. Nämä olivat suurimmaksi osaksi samoja,
jotka sitten, kun heidän salainen toiveensa oli käynyt toteen, yht'äkkiä, mutta
liian myöhään huomasivat romahduksen, jota he olivat osaltaan olleet mukana
jouduttamassa. Mutta he juuri ovat sortumiseen syypäät eikä menetetty sota, niin
kuin he yks'kaks' ovat suvainneet ruveta sanomaan ja tietämään. Sillä sodan
menettäminenhän oli ainoastaan heidän oman vaikutuksensa eikä suinkaan, niin
kuin he nyt pyrkivät väittämään, huonon johdon seurausta. Eivät vihollisemme
liioin olleet pelkureita, kyllä hekin osasivat kuolla, heidän lukumääränsä oli
heti ensimmäisestä päivästä alkaen suurempi kuin Saksan armeijan, ja heidän
teknilliseen varustamiseensa olivat käytettävinä koko maailman asevarikot; niin
muodoin ei sitä tosiasiaa, että saksalaisten voitoista, joita neljän vuoden
aikana saavutettiin taisteltaessa koko maailmaa vastaan, oli kaikesta
sankariudesta ja kaikesta järjestelystä huolimatta kiittäminen yksinomaan
saksalaisten johdon ylivoimaisuutta, voi millään tavoin kiistää
paikkansapitämättömäksi. Saksan armeijan järjestely ja johto olivat valtavinta,
mitä maailmassa oli siihen mennessä kuunaan nähty. Niiden heikkouksina ja
puutteina olivat yleisen inhimillisen kestämiskyvyn rajat.
Että tuo armeija sortui, se ei ollut meidän nykyisen onnettomuutemme syy, vaan
ainoastaan toisten rikosten seurausta, sellainen seuraus, joka itse vuorostaan
oli suuremman ja tällä kertaa näkyvämmän romahduksen alkua. Että asianlaita on
näin, se käy selville seuraavasta: Täytyykö sotilaallisen häviön johtaa
sellaiseen kansakunnan ja valtion kertakaikkiseen sortumiseen? Mistä saakka on
onnettoman sodan tulos ollut sellainen? Joutuvatko siis kansat yleensä
perikatoon menetetyn sodan johdosta sinänsä? Siihen kysymykseen voi vastaus
kuulua sangen lyhyesti: Aina semmoisissa tapauksissa, että sotilaallinen tappio
on sisäisen mädännäisyyden, pelkurimaisuuden ja luonteettomuuden, sanalla sanoen
arvottomuuden kuittaus. Jos taas asia ei ole sillä tavalla, silloin
sotilaallisesta häviöstä sukeutuu pikemminkin tulevan, entistä suuremman nousun
kiihotin kuin kansan olemassaolon hautakivi. Historiassa on tarjona
loppumattomiin esimerkkejä tämän väitteen paikkansapitävyydestä.
Valitettavasti ei Saksan kansan sotilaallinen tappio ollut ansaitsematon
onnettomuus, vaan ikuisen koston ansaittu kuritus. Olimme lievimmin sanoen
ansainneet tämän häviömme. Se on ainoastaan suurin ulkonainen rappioilmiö
kokonaisessa sisäisten rappioilmiöiden sarjassa, jotka mahdollisesti ovat
jääneet useimpien ihmisten silmiltä huomaamatta tai joita yksinkertaisesti ei
tahdottu nähdä, vaan pistettiin strutsin tavoin pää pensaaseen piiloon.
Tarkastettakoon siis kerran niitä seuraamusilmiönä, joiden vallitessa Saksan
kansa joutui tuon häviönsä kokemaan. Eikö monissa piireissä ollut mitä
häpeämättömimmällä tavalla ilmaistu suorastaan iloa isänmaan onnettomuuden
johdosta? Mutta kuka voi sellaista tehdä, silloin jo todella ansaitsematta
sellaista rangaistusta? Niin, eikö menty vieläkin pitemmälle ja kehuskeltu
sillä, että vihdoin oli saatu rintama pettämään? Eivätkä näin tehneet suinkaan
viholliset, ei, ei, sellaisen häpeän sälyttivät niskoilleen saksalaiset!
Kohtasiko onnettomuus heitä muka vääryytenä? Ja mistä ajoista on vielä kaiken
lisäksi ruvettu ottamaan sotaan syyllisyyskin omille niskoille? Vieläpä vastoin
parempaa tuntoa ja parempaa tietoa?
Ei, ja vielä kerran ei: siitä tavasta, miten Saksan kansa otti häviönsä vastaan,
voi kaikkein selvimmin nähdä, että sortumisemme todellinen syy on etsittävissä
aivan toisaalta kuin joidenkin asemien puhtaasti sotilaallisesta menetyksestä
tai jonkin hyökkäysliikkeen epäonnistumisesta; sillä jos tosiaankin rintama
semmoisenaan olisi pettänyt ja jos isänmaan kova kohtalo olisi aiheutunut sitä
kohdanneesta onnettomuudesta, silloin Saksan kansa olisi suhtautunut tappioon
aivan toisella tavoin. Silloin olisi sitä seurannut onnettomuus kärsitty
hammasta purren tai sitä valitettu murheen murtamina; silloin sydämet olisivat
syttyneet vihaan ja vimmaan salakavalaa sattumaa tai myöskin kohtalon tahdosta
voittajaksi päässyttä vihollista kohtaan; silloin kansakunta olisi muinoisen
Rooman senaatin tavoin rientänyt lyötyjä divisioonia vastaan esittäen näille
isänmaan kiitollisuuden tähänastisista uhreista lausuen samalla toivomuksen,
etteivät nämä joutuisi epätoivoon valtakunnan puolesta. Itse antautuminenkin
olisi allekirjoitettu ainoastaan järjellä ja ymmärryksellä, sydämen jo sykkiessä
tulevaa nousua kohti. Sillä tavalla olisi otettu vastaan häviö, josta olisi
ollut kiitettävä yksinomaan kovaa kohtaloa. Sitten ei ehkä olisi naurettu ja
tanssittu, ei olisi kehuskeltu pelkurimaisuudella eikä ihannoitu tappiota, ei
olisi taistelevia joukkoja ivattu ja pilkattu eikä raastettu niiden lippuja ja
kokardeja lokaan, mutta ennen kaikkea: silloin ei olisi ikinä syntynyt sellaista
hirvittävää ilmiötä, joka sai erään englantilaisen upseerin, eversti
Repingtonin, langettamaan seuraavan halveksivan lausunnon: Saksalaisista on joka
kolmas mies petturi. Ei, silloin ei se rutto olisi koskaan päässyt paisumaan
sellaiseksi kaiken tukahduttavaksi tulvaksi, joka on jo viiden vuoden ajan
hukuttanut alleen meidän muun maailman taholta nauttimamme kunnioituksen ja
arvonannon viimeisetkin rippeet.
Siitä näkee kaikkein parhaiten sen väitteen valheellisuuden, että menetetty sota
muka oli Saksan sortumisen syynä. Ei, samainen sotilaallinen luhistuminen itse
oli ainoastaan seurauksena kokonaisesta sairaalloisten ilmiöiden sarjasta ja
niiden aiheuttajista, jotka ilmiöt olivat olleet Saksan kansakunnan vitsauksena
jo rauhan aikana. Tämä oli ensimmäinen siveellisen ja moraalisen myrkytyksen,
itsesäilytysvaiston vähenemisen ja niiden sen edellytysten kaikille selvästi
havaittava tuhoisa seuraus, jotka olivat jo monia vuosia ennen alkaneet jäytää
kansakunnan ja valtakunnan perusteita. Mutta romahduksen syyn sysäämiseen juuri
sen miehen niskoille, joka yksinään yritti, osoittaen yli;inhimillistä
tahdonvoimaa ja tarmoa, torjua ennakolta aavistamaansa tuhoa ja säästää
kansakuntaa joutumasta kokemaan syvimmän alennuksen ja häpeän aikaa, siihen
tarvittiin juutalaisten ja heidän marxilaisen taistelujärjestönsä pohjaton
valheellisuus kokonaisuudessaan. Kun Ludendorff leimattiin syypääksi
maailmansodan menettämiseen, riistettiin ainoalta vaaralliselta syyttäjältä,
joka pystyi nousemaan isänmaanpettureita vastaan, siveellisen oikeuden ase
kädestä. Tällöin lähdettiin siitä erittäin paikkansa pitävästä periaatteesta,
että valheen suuruus merkitsee aina tiettyä uskottavuuden tekijää, koska kansan
suuret joukot sydämensä syvimmässä voivat pikemminkin olla turmeltuneita kuin
tietoisesti ja tarkoituksellisesti huonoja ja pahoja; niin ollen he
alkukantaisessa mielensä yksinkertaisuudessa helpommin joutuvat suuren valheen
kuin pienen valheen uhreiksi, koska he itsekin usein tulevat lasketelleiksi
pikkuvalheita, mutta liian suuret valheet sentään heitä hävettäisivät liiaksi.
Niin suuri valheellisuus ei voisi ollenkaan pälkähtää heidän päähänsäkään,
eivätkä he liioin voi hevin uskoa toisistakaan, että nämä pystyisivät niin
suunnattomaan julkeuteen, vääristelemään niin inhottavalla ja häpeämättömällä
tavalla; vaikkapa se heille selvitettäisiinkin, he sentään vielä kauan aikaa
epäilevät ja horjuvat puoleen ja toiseen ja otaksuvat sittenkin edes jonkin syyn
olevan totta; sen vuoksi tarttuu kaikkein julkeimmistakin valheista heidän
mieleensä aina jotakin ; tosiasia, jonka kaikki tämän maailman suuret
valehtelijataiturit ja valehteluyhdistykset tietävät liiankin hyvin ja jota he
sen vuoksi halpamaisesti käyttävät.
Mutta kaikkein parhaat sen totuuden tuntijat, millaisia mahdollisuuksia valheen
ja parjauksen käytöllä on, ovat kaikkina aikoina olleet juutalaiset; heidän koko
olemassaolonsahan rakentuu yhdelle ainoalle suurelle valheelle, nimittäin sille,
että heidän suhteensa muka on kysymyksessä uskontokunta, kun tosiasiassa onkin
kysymyksessä rotu ; ja millainen rotu sitten! Mutta sellaisena heidät on eräs
ihmiskunnan suurimpia henkiä ainaisiksi ajoiksi ristiinnaulinnut ikuisesti
pätevällä, perusteellisen todella lauseella: hän nimitti heitä valheen
suurmestareiksi. Kuka sitä ei tunnusta tai tahdo uskoa, hän ei tässä maailmassa
ikinä pysty olemaan mukana saattamassa totuutta voittoon. Saksan kansalle saa
melkeinpä pitää suurena onnena sitä, että sen hiipivän sairauden aika yht'äkkiä
lyheni päättyen niin hirvittävään romahdukseen, sillä muussa tapauksessa
kansakunta olisi kylläkin mennyt perikatoon hitaammin, mutta sitä varmemmin.
Sairaus olisi muuttunut pitkälliseksi, jota vastoin nyt, kun sortuminen sai
äkillisen muodon, ainakin suuremman joukon silmät avautuivat sen selvästi ja
selkeästi näkemään. Ihminen ei sattuman kauppaa päässyt helpommin ruton herraksi
kuin keuhkotaudin. Edellinen saapuu hirvittävinä, koko ihmiskuntaa järkyttävinä
ja tärisyttävinä surmanaaltoina, jälkimmäinen sitä vastoin hitaana, hiipivänä;
edellinen herättää kauhistavaa pelkoa, jälkimmäinen johtaa vähän kerrassaan
välinpitämättömyyteen. Mutta seurauksena siitä on, että ihminen ryhtyi edellistä
vastaan taistelemaan koko tarmonsa kaikella hillittömällä voimalla, jota vastoin
hän keuhkotaudille yrittää asettaa sulkuja ja patoja heikoin keinoin. Niin hän
pääsi ruton valtiaaksi, jota vastoin keuhkotauti pitää häntä itseään vallassaan.
Aivan samalla tavoin on myöskin kansanruumiiden sairastumisten laita. Jolleivät
ne ilmene aivan musertavina, tuhoisina, ihminen alkaa vähän kerrassaan niihin
tottua ja tuhoutuu niihin loppujen lopuksi, vaikka ehkä vasta pitkien aikojen
kuluttua, niin sitä varmemmin. Niin ollen on sittenkin onni ; tosin kyllä varsin
katkera onni ;, jos kohtalo päättää puuttua tuohon hitaaseen mätänemisilmiöön ja
äkillisellä iskulla osoittaa sairauden päätöksen sen saastuttaman silmien
nähtäviin. Sillä sellainen voi useinkin johtaa koko onnettomuuden loppuun. Se
voi helposti koitua äärimmäisen tarmokkaasti ajetun parannuksen alkusysäykseksi.
Mutta sellaisessakin tapauksessa on taaskin edellytyksenä niiden sisäisten
syiden tunteminen, jotka ovat olleet kysymyksessä olevan sairauden aiheuttajina.
Tärkeimpänä seikkana pysyy tällöinkin, että on tehtävä tarkka ero itse
aiheuttajien ja näiden aiheuttamien olosuhteiden välillä. Tämä käy sitä
vaikeammaksi, kuta kauemmin tartunta;aineita on kansanruumiissa ollut ja kuta
suuremmassa määrin ne ovat muuttuneet ikään kuin itsestään selvästi siihen
kuuluviksi. Sillä hyvin helposti voi käydä niin, että jonkin tietyn ajan
kuluttua ruvetaan eräitä ehdottomasti vahingollisia myrkkyjä pitämään oman
kansanolemuksen olennaisena osana tai että niitä ainakin siedetään
välttämättömänä pahana, niin ettei vieraan aiheuttajan etsimistä enää pidetä
ollenkaan välttämättömänä. Niin oli sodanedellisten vuosien pitkänä rauhanaikana
hyvinkin selvästi ilmennyt erinäisiä vaurioita, ja sellaisiksi ne
tunnustettiinkin, vaikk'ei niiden aiheuttajasta välitetty oikeastaan juuri
lainkaan, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Nämä poikkeukset olivat
tässäkin tapauksessa ensi sijassa talouselämän ilmiöitä, jotka tulivat
yksityisten ihmisten tietoisuuteen voimakkaampina kuin mahdollisesti monilla
muilla aloilla havaittavat vauriot. Oli olemassa paljonkin rappeutumisen
merkkejä, joiden olisi pitänyt antaa aihetta vakavaan ajatteluun.
Taloudellisessa suhteessa tässä voisi sanoa seuraavaa: Saksan kansan lukumäärän
suunnattomasti lisääntyessä ennen sotaa tunkeutui jokapäiväisen leivän
hankkimiskysymys yhä polttavampana kaiken valtiollisen ja taloudellisen
ajattelun ja toiminnan etualalle. Valitettavasti ei osattu päättää ryhtyä
kysymyksen ainoaan oikeaan ratkaisuun, vaan arveltiin päästävän päämäärään
huokeampaa tietä. Luopuminen uuden maa-alan hankkimisesta ja sen korvaaminen
maailmantaloudellisen valloituksen harhaluulolla johti pakostakin yhtä
rajattomaan kuin vahingolliseenkin teollistumiseen. Ensimmäinen tästä johtuva
mitä kohtalokkain seuraus oli siitä aiheutuva talonpoikaisväestön heikentyminen.
Samassa määrin kuin se supistui, paisui suurkaupunkien köyhälistö yhä
paisumistaan, kunnes tasapaino oli lopulta täydellisesti mennyttä. Nyt sitten
köyhyyden ja rikkauden jyrkkä vaihtelu vasta oikein pääsi näkyviin. Ylellisyys
ja kurjuus asuivat ja elivät niin lähellä toisiaan, että siitä saattoi ja
pakostakin täytyi koitua hyvin murheellisia seurauksia. Hätä ja usein sattuva
työttömyys alkoivat pitää peliään ihmisten kanssa jättäen jälkeensä
tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Siitä näytti olevan seurauksena poliittinen
luokkajako. Kaikesta taloudellisesta kukoistuksesta huolimatta kasvoi siis
tyytymättömyys yhä suuremmaksi ja syvemmäksi, jopa se meni niin pitkälle, että
vakaumus: tällään ei voi enää kauan jatkua, kävi yleiseksi, ihmisten silti
muodostamatta tai osaamattakaan muodostaa itselleen varmaa, tiettyä käsitystä
siitä, mitä olisi pitänyt tulla. Nuo olivat luonteenomaisia syvällekäyvän
tyytymättömyyden merkkejä, jotka sillä tavoin pyrkivät ilmaisemaan itsensä.
Mutta pahempia kuin tämä olivat toiset seuraamusilmiöt, joita kansakunnan
taloudellistuminen toi mukanaan.
Samassa määrin kuin talous kohosi valtiossa määrääväksi valtiaaksi, paisui
rahasta se jumala, jota kaikkien oli palveltava ja jota jokaisen oli
kumarrettava. Yhä suuremmassa määrin syrjäytettiin taivaalliset jumalat
vanhentuneina ja aikansa eläneinä, heidän asemestaan suitsutettiin tästä lähin
vain mammonan epäjumalalle. Todella paha tapainturmelus pääsi valtaan, ja se oli
paha erikoisesti sen vuoksi, että se tapahtui juuri sellaisena aikana, jolloin
kansa saattoi välttämättömämmin kuin konsanaan tarvita sankarimaista
mielenlaatua. Saksan täytyi varustautua siihen, että se voisi ennemmin tai
myöhemmin joutua miekka kädessä vastaamaan yrityksestään turvata itselleen
jokapäiväinen leipänsä rauhallisen, taloudellisen työn tietä. Rahan valta sai
muuten valitettavasti siunauksensa siitäkin paikasta, jonka olisi täytynyt
kaikkein sitkeimmin asettua sitä vastustamaan: hänen majesteettinsa keisari teki
onnettoman teon saattaessaan varsinkin aateliston uuden rahapääoman
taikapiiriin. Tosin kyllä hänen puolustuksekseen on mainittava, ettei
valitettavasti edes itse Bismarck tajunnut tässä kohdin uhkaavaa vaaraa. Mutta
tosiasiassa olivat aatteelliset avut näin ollen joutuneet toiselle sijalle,
rahan arvon jälkeen, sillä oli selvää, että kun sellaiselle tielle kerran oli
lähdetty, vanhan sukuaatelin oli ennen pitkää pakko luovuttaa etusija
raha;aatelille. Rahalliset yritykset onnistuvat helpommin kuin taistelut.
Todellisesta sankarista tai valtiomiehestäkään ei tuntunut houkuttelevalta
joutua suhteisiin minkä tahansa pankkijuutalaisen kanssa; todella ansiokasta
miestä eivät enää jaksaneet lainkaan viehättää halpahintaiset koristukset, vaan
hän kieltäytyi niistä kiittäen. Mutta puhtaasti rodulliseltakin kannalta
sellainen kehitys oli syvästi surullinen asia: aateli menetti yhä suuremmassa
määrin olemassaolonsa rodullisen edellytyksen, ja sille olisi suurelta osaltaan
ollut paljon paremminkin paikallaan nimitys ’epäaateli’. Paha taloudellinen
rappeutumisilmiö oli se seikka, että yksityinen omistusoikeus vähitellen
syrjäytyi ja vähän kerrassaan koko talouselämä joutui osakeyhtiöiden haltuun.
Silloin vasta työ oli todella vajonnut tunnottomien kaupustelijoiden keinottelun
kohteeksi, mutta työntekijä vieraantui peräti omaisuudesta. Pörssi pääsi
vähitellen kokonaan voitolle ja varustautui hitaasti, mutta varmasti anastamaan
kansakunnan elämän hallintaansa ja valvontaansa.
Saksan talouselämän kansainvälistyminen oli jo ennen sotaa päässyt alkuun
osakeyhtiöiden muodostamaa kiertotietä. Tosin kyllä osa Saksan teollisuutta
vielä yritti päättävästi puolustautua tällaista kohtaloa vastaan. Mutta sekin
joutui lopulta saaliinhimoisen rahakapitalismin yhdistyneen hyökkäyksen uhriksi,
kapitalismin, joka kävi tätä taistelua uskollisimman apurinsa, marxilaisen
liikkeen avulla. Jatkuva taistelu Saksan raskasta teollisuutta vastaan oli
näkyvänä alkuna marxilaisuuden tietä tavoiteltuun Saksan teollisuuden
kansainvälistämiseen, joka muuten oli mahdollista saada loppuun suoritetuksi
vasta kun marxilaisuus oli vallankumouksen mukana päässyt voitolle. Juuri näitä
sanoja kirjoittaessani on vihdoinkin onnistunut myöskin yleishyökkäys Saksan
valtion rautateitä vastaan, jotka nyt ovat joutuneet luovutettaviksi
kansainvälisen rahapääoman haltuun. Kansainvälinen sosiaalidemokratia on siten
jälleen saavuttanut erään suurimpia päämääriään. Miten pitkälle moinen Saksan
kansan talouden tuhoaminen oli onnistunut, se käynee kaikkein selvimmin ilmi
siitä, että vihdoin sodan jälkeen muudan Saksan teollisuuden ja ennen kaikkea
kaupan johtavia miehiä saattoi ilmaista sellaisen mielipiteen, että talous
semmoisenaan yksin kykenisi kohentamaan Saksan uudelleen entiselleen. Tämän
mielettömyyden tuo mies päästi suustaan samaan aikaan, jolloin Ranskassa
asetettiin opetus oppilaitoksissa jälleen etupäässä humanistisille perusteille,
sen erehdyksen torjumiseksi, että kansakuntien ja valtioiden muka on kiitettävä
pystyssä pysymisestään taloutta eikä ikuisia aatteellisia arvoja. Tuo lausunto,
jonka siihen aikaan muudan Stinnes lausui julki maailmalle, sai aikaan
uskomattoman sekasorron; se omaksuttiin heti paikalla, ja saman tien siitä
kehittyi hämmästyttävän nopeasti kaikkien sellaisten puoskarien ja
tuulenpieksäjien johtoaihe, jotka kohtalo muka valtiomiehinä on
vallankumouksesta alkaen päästänyt Saksan kimppuun.
Kaikkein pahimpia rappeutumisilmiöitä oli sodanedellisen ajan Saksassa
kaikkialla yhä suurempaan valtaan pääsevä puolinaisuus kaikessa ja kaikissa. Se
on aina seuraus omasta epävarmuudesta jonkin asian suhteen samoin kuin myöskin
näistä ja muista syistä johtuvan pelkurimaisuuden seurausta. Ja tätä sairautta
edisti vielä kasvatus. Saksassa oli ennen sotaa kasvatusjärjestelmässä
tavattoman paljon heikkouksia. Se oli erittäin yksipuolisesti suunniteltu
puhtaan tiedon, vähemmässä määrin taitamisen saavuttamiseen. Vielä vähemmän
pantiin arvoa yksilöiden luonteen kehitykseen ; sikäli kuin se ylipäänsä on
mahdollista ;, hyvin vähän myöskin painoa vastuunalaisuuden tunteen eikä
lainkaan tahdon ja päättäväisyyden kehittämiseen. Sen tuloksia eivät tosiaankaan
olleet voimakkaat miehet, vaan pikemminkin ne taipuisat, mukautuvaiset
kaikentietäjät, jollaisina meitä saksalaisia ennen sotaa yleisesti pidettiin ja
sen mukaisesti myöskin arvostettiin. Saksalaisia suosittiin, koska he olivat
erittäin käyttökelpoisia, mutta heitä ei pidetty suuressakaan arvossa, mihin oli
syynä juuri tahtomme heikkous. Syyttä ei ole niin, että juuri saksalaiset
kaikkein helpoimmin melkein kaikista kansoista menettävät kansallisuutensa ja
isänmaansa. Kaunis saksalainen sananlasku ’hattu kädessä pääsee läpi koko maan’
sanoo jo kaiken.
Suorastaan vaaralliseksi ja turmiolliseksi tuo mukautuvaisuus kuitenkin
muodostui silloin, kun se myöskin pääsi määräämään sen muodon, joka oli ainoa
sallittu suhtautumisessa hallitsijaan. Tuo muoto vaati sen mukaisesti: en saa
koskaan sanoa vastaan, vaan pitää hyväksyä kaikki ja joka asia, mitä hänen
majesteettinsa suvaitsee armossa päättää. Mutta juuri sillä paikalla oli vapaa
miehenarvokkuus kaikkein välttämättömintä, muuten koko yksinvaltaisen
järjestelmän oli ennemmin tai myöhemmin pakostakin kukistuttava tuollaisen
liehittelyn seurauksena; sillä liehittelyä se oli, ei mitään muuta! Ja
ainoastaan liehittelijöiden ja pokkuroijien, sanalla sanoen, kaikkien sellaisten
rappeutuneiden olioiden keskuudessa, jotka ammoisista ajoista ovat paremmin
viihtyneet kaikkein korkeimpien valtaistuimien lähettyvillä kuin vilpittömät,
kunnialliset ja rehelliset sielut, mokoma tapa voi olla ainoa sallittu
kanssakäymisen muoto kruunupäiden kanssa! Nuo samaiset ’kaikkein alamaisimmat’
oliot ovat muuten, kaiken herraansa ja elättäjäänsä kohtaan osoittamansa
nöyryyden ohella, aina ja kaikkina aikoina osoittaneet mitä suurinta röyhkeyttä
kaikkia muita ihmisiä kohtaan ja kaikkein räikeimmin silloin, kun ovat
suvainneet julkeasti, arastelematta esiintyä ainoina yksinvallan kannattajina
erotukseksi muista syntisistä; se on todellista hävyttömyyttä, jollaiseen vain
aateloidut tai aateloimattomatkin lapamadot pystyvät! Sillä todellisuudessa
juuri nuo miehet ovat ja ovat aina olleet yksinvallan ja varsinkin yksinvallan
aatteen haudankaivajia. Mikään muu ei voi olla mahdollistakaan: mies, joka on
valmis vastaamaan asiasta, ei ole eikä voi koskaan olla pokkuroija eikä
luonteeton liehittelijä. Joka todella vakavissaan tahtoo pitää pystyssä ja
edistää jotakin laitosta, se riippuu siinä kiinni kaikesta sydämestään eikä voi
olla surematta, jos siinä ilmenee joitakin vikoja. Hän ei ainakaan silloin rupea
sitä peittelemättä kuuluttamaan julki, niin kuin juuri yksinvallan
demokraattiset ystävät tekivät perin valheelliseen tapaansa, mutta kyllä
varoittaa hänen majesteettiaan, kruunun haltijaa, mitä vakavimmin ja koettaa
vaikuttaa tämän päätöksiin.
Hän ei sellaisessa tapauksessa asetu eikä saa asettua sille kannalle, että
tietystikin hänen majesteetillaan on vapaa valta viime kädessä menetellä oman
tahtonsa mukaan, vaikka se aivan ilmeisesti johtaisikin ja sen täytyisi johtaa
onnettomuuteen, vaan semmoisessa tapauksessa hänen velvollisuutensa on suojella
yksinvaltaa yksinvaltiaalta itseltään, uhkasipa häntä itseään millainen vaara
tahansa. Jos tämän laitoksen arvo olisi aina kulloinkin yksinvaltiaan henkilön
varassa, silloin koko järjestelmä olisi kaikkein huonoin järjestelmä, mitä voi
ajatella; sillä yksinvaltiaat ovat ainoastaan erittäin harvinaisissa tapauksissa
viisautensa ja järkensä tai luonteensakaan puolesta valioihmisiä, niin kuin
kernaasti tekisi mieli kuvitella. Niin uskovat ainoastaan ammattimaiset
liehittelijät ja hännystelijät, mutta kaikkia oikeamielisiä miehiä ; ja hehän
sentään ovat valtion kaikkein arvokkaimmat kansalaiset ; mokoma mielettömyys
tympäisee. Heille historia on historiaa, totuus totuutta semmoisenaan, vaikkapa
olisi kysymyksessä hallitsijakin. Ei, sellainen onni, että suureksi
hallitsijaksi on suotu suuri ihminen, tulee kansojen osaksi niin harvoin, että
niiden on jo oltava tyytyväisiä, jos kohtalon pahansuopuus ummistaa silmänsä
ainakin kaikkein pahimmilta harhaotteilta.
Näin ei siis yksinvaltiuden arvo ja merkitys voi perustua itse hallitsijan
henkilöön, paitsi milloin taivas päättää painaa kruunun Fredrik Suuren kaltaisen
nerokkaan sankarin tai Vilhelm I:n kaltaisen viisaan luonneihmisen kulmille.
Sellaista tapahtuu kerran vuosisadoissa, tuskin useammin. Mutta muuten on tässä
kohdin aate ennen henkilöä, koska tämän laitoksen merkityksen ja tarkoituksen on
oltava kokonaan laitoksen itsensä varassa. Mutta samalla hallitsija itse joutuu
kuulumaan palvelemisen piiriin. Hänkin on siten enää ainoastaan rattaana
koneistossa, ja sellaisena hänellä on omat velvollisuutensa sitä kohtaan.
Hänenkin on nyt mukauduttava korkeamman tarkoitusperän mukaan, eikä silloin enää
ole monarkisti se, joka sanaa sanomatta sallii kruunun haltijan rikkoa sitä
vastaan, vaan se, joka semmoisen estää. Jollei sen merkitys ja tarkoitus
sisältyisi itse aatteeseen, vaan pyhitettyyn henkilöön hinnasta mistä hyvänsä,
silloinhan ei saisi edes ilmeisesti mielisairastakaan ruhtinasta poistaa
valtaistuimelta.
Tämä on välttämättä todettava jo nyt, tällä hetkellä, koska kerran viime aikoina
on yhä enemmän taas alkanut sukeltautua näkyviin salaisista piiloistaan
semmoisia olioita, joiden viheliäinen ryhdittömyys ei ollut osaltaan suinkaan
pienimpänä syynä yksinvallan kukistumiseen. Osoittaen jonkinlaista naiivia
arastelemattomuutta tuollaiset ihmiset puhuvat nyt taaskin omasta kuninkaastaan
; jonka he itse kuitenkin vain muutamia vuosia sitten vaaran hetkenä mitä
viheliäisimmin jättivät pulaan ; ja alkavat leimailla jokaista, jonka sisu ei
tahdo sallia yhtyä heidän valheellisiin vuodatuksiinsa, huonoksi saksalaiseksi.
Ja kuitenkin nuo suunsoittajat ovat todellisuudessa juuri samoja jänishousuja,
jotka vuonna 1918 heti ensimmäisen punaisen käsivarsinauhan nähdessään pötkivät
silmittömään pakoon, hajaantuivat kuin akanat tuuleen ja jättivät kuninkaansa
suoriutumaan omin neuvoin, miten parhaiten taisi, kiireen vilkkaa vaihtoivat
pertuskan kävelykeppiin, sitoivat kaulaansa puolueettoman solmion tai myöskin
rauhallisina kansalaisina katosivat jäljettömiin. Nuo kuninkuuden esitaistelijat
olivat silloin yhdellä iskulla kadonneet jäljettömiin, ja vasta sitten, kun
vallankumouksen myrskynpuuska oli, aivan toisten miesten toiminnan ansiosta,
sikäli taas asettunut, että jälleen uskalsi hihkua eläköön kuningas, eläköön!
Sitten vasta nuo kruunun palvelijat ja neuvonantajat rupesivat uudelleen
varovasti sukeltautumaan esiin. Mutta nyt he jo taas kaikki ovat esillä
piiloistaan ja luovat kaihoisasti katseensa taaksepäin Egyptin lihapatoihin,
eivät enää tahdo malttaa pysyä nahoissaan kuninkaanuskollisuudeltaan ja
toimintatarmoltaan, kunnes taas luultavasti päivänä minä tahansa punainen
käsivarsinauha sukeltautuu näkyviin ja vanhan yksinvallan kannattajien aave
uudelleen pötkii pakoon kuin hiiret kissan tullessa!
Jolleivät hallitsijat itse olisi syyllisiä noihin seikkoihin, heitä voisi vain
sydämestään surkutella heidän nykyisten puolustajiensa vuoksi. Mutta joka
tapauksessa heidän on syytä olla vakuuttuneita siitä, että moisten ritarien
avulla voidaan kylläkin valtaistuimia menettää, mutta ei ainoaakaan kruunua
taistelemalla vallata. Mutta moinen alamaisuus oli kuitenkin koko meikäläisen
kasvatuksen virhe, joka virhe nyt tässä kohdin kostautui erikoisen hirveällä
tavalla. Sillä sen ansiosta saattoivat tuollaiset surkeat ilmiöt oleskella
kaikissa hoveissa ja vähitellen kaivaa maata yksinvallan perustusten alta. Kun
koko rakennus sitten alkoi horjua, he hävisivät kuin akanat tuuleen. Tietysti:
liehittelijät ja hännystelijät eivät anna itseään surmata herransa ja valtiaansa
puolesta. Se seikka, etteivät hallitsijat tätä koskaan tiedä ja melkein kuin
periaatteesta kieltäytyvät sitä koskaan oppimastakaan, on ainaisista ajoista
koitunut heidän turmiokseen. Nurinkurisen kasvatuksen seuraamusilmiöitä oli
vastuun pelko ja siitä johtuva jopa elintärkeidenkin kysymysten ja ongelmien
käsittelyssä ilmenevä heikkous.
Tämän taudin lähtökohtana on ainakin Saksassa suureksi osaksi ollut
parlamentaarinen järjestelmä, jonka keskuudessa vastuunalaisuuden puutetta
harjoitetaan suorastaan puhtoviljelyksenä. Valitettavasti sama sairaus vain
levisi vähitellen myöskin kaikkeen muuhun elämään, valtiolliseen elämään
kaikkein voimakkaimmin. Kaikkialla alettiin karttaa vastuuta, minkä vuoksi
mieluimmin aina ryhdyttiin puolinaisiin ja riittämättömiin toimenpiteisiin;
niiden käytössähän mahdollisen mieskohtaisen vastuun määrä näyttää aina olevan
supistuneena mahdollisimman vähiin. Tarkasteltakoonpa vain eri hallitusten
suhtautumista kokonaiseen julkisen elämämme todella turmiollisten ilmiöiden
sarjaan, niin helposti huomataan tämän yleisen puolinaisuuden ja arkamaisen
vastuunkarttamisen peloittava merkitys. Mainitsen ylen runsaasta tarjona olevien
esimerkkien joukosta ainoastaan muutamia tapauksia:
Juuri sanomalehtimiespiireissä on tapana mielellään mainita sanomalehdistöä
valtion piirissä olevaksi suurvallaksi. Todellakin sen merkitys on kerrassaan
suunnattoman suuri. Sanomalehdistöä ei yleensä voi arvioida liian tärkeäksi,
sillä sehän todella vaikuttaa kasvatuksen jatkona myöhemmällä ikäkaudella.
Tällöin voidaan sanomalehtien lukijat jakaa suurin piirtein kolmeen ryhmään:
ensinnä ovat ne, jotka uskovat kaiken lukemansa; toiseksi tulevat ne, jotka
eivät usko enää mitään; kolmanneksi tulevat ne ihmiset, jotka arvostelevasti
punnitsevat lukemaansa ja muodostavat oman arvostelunsa sen mukaan. Ensimmäinen
ryhmä on lukumäärältään verrattomasti suurin. Sen muodostavat kansan suuret
joukot, joten se edustaa kansakunnan henkisesti yksinkertaisinta osaa. Mutta
sitä ei voi määritellä ammattien mukaan, vaan enintään yleisten
älyllisyysasteiden perusteella. Siihen kuuluvat kaikki ne, joilla ei ole
synnynnäistä eikä kasvatuksen tietä saatua itsenäistä ajattelemiskykyä ja jotka
osittain kyvyttömyyttään, osittain tiedon puutteessaan uskovat kaiken, mitä
heidän silmiensä eteen asetetaan mustalla valkoiselle painettuna. Siihen
kuuluvat vielä lisäksi sellaiset laiskurit, jotka kyllä pystyisivät ajattelemaan
omilla aivoillaan, mutta jotka suorastaan ajattelemisen velttouttaan kiitollisin
mielin omaksuvat kaiken, mitä joku toinen on heidän puolestaan ajatellut
valmiiksi, vaatimattomasti edellytettynä, että tämä sentään lienee todella
ponnistellut siinä työssä. Kaikkien näiden ihmisten keskuudessa, jotka edustavat
kansan suuria joukkoja, sanomalehdistön vaikutus muodostuu aivan suunnattoman
suureksi. He eivät osaa tai eivät halua itse omakohtaisesti punnita sitä, mitä
tarjotaan, niin että heidän koko suhtautumisensa kaikkiin päivän kysymyksiin on
melkeinpä yksinomaan johdettavissa toisten ulkonaisesta vaikutuksesta. Tämä voi
olla eduksi siinä tapauksessa, että heidän valistustyötään harjoitetaan
vakavalta, totuudenrakkautta harrastavalta taholta, mutta se muodostuu
turmiolliseksi, niin pian kuin siitä pitävät huolen lurjukset ja valehtelijat.
Toinen ryhmä on lukumäärältään jo huomattavasti pienempi. Sen muodostavat osaksi
sellaiset ainekset, jotka ovat aikoinaan kuuluneet ensimmäiseen ryhmään, mutta
ovat pitkälliset, katkerat pettymykset koettuaan päätyneet päinvastaiseen
vakaumukseen eivätkä ylipäänsä usko enää mitään, mikä vain joutuu painettuna
heidän silmiensä eteen. He vihaavat jokaista sanomalehteä, joko eivät lue niitä
ylipäänsä lainkaan tai sitten harmistuvat poikkeuksetta kaikesta niiden
sisällöstä, koska se heidän käsittääkseen on kaikki tyynni perätöntä, silkkaa
valhetta. Näitä ihmisiä on hyvin vaikea käsitellä, koska he aina suhtautuvat
epäluuloisesti totuuteenkin. Niin ollen heitä täytyy pitää menetettyinä kaiken
myönteisen työn kannalta. Kolmas ryhmä vihdoin on verrattomasti pienin; sen
muodostavat henkisesti todellakin teräväpäiset henkilöt, jotka luontaiset
taipumukset ja kasvatus ovat opettaneet ajattelemaan itsenäisesti, jotka
koettavat muodostaa kaikesta oman arvostelunsa ja käsityksensä ja jotka mitä
perinpohjaisimmin vielä punnitsevat ja harkitsevat kaiken lukemansa kehittäen
sitä edelleen. He eivät silmäile ainoaakaan sanomalehteä työskentelemättä
samalla kaiken aikaa mukana omilla aivoillaan, eikä kirjoittaja siinä
tapauksessa ole suinkaan helpossa asemassa. Sanomalehtimiehet pitävätkin
sellaisista lukijoista ainoastaan tietyin varauksin. Tähän kolmanteen ryhmään
kuuluville ei niin ollen kaikki se mielettömyys, mitä sanomalehdet voivat
sepustaa kokoon, ole kovinkaan vaarallista, tuskinpa se edes mitään
merkitseekään. He ovat muutenkin suurimmaksi osaksi elämänsä varrella tottuneet
pitämään periaatteessa jokaista sanomalehtimiestä veijarina, joka vain toisinaan
puhuu totta. Paha vain, että näiden valioihmisten merkitys johtuu yksinomaan
heidän älykkyydestään eikä lukumäärästään ; ja se on onnettomuus sellaisena
aikana, jolloin viisaus ei merkitse yhtään mitään, mutta enemmistö kaikkea!
Nykyaikana jolloin joukkojen äänestysliput määräävät, on ratkaiseva merkitys
nimenomaan lukumäärältään suurimmalla ryhmällä, ja sellainen on ensimmäinen:
yksinkertaisten ja herkkäuskoisten suuri joukko.
Valtion ja kansan edun kannalta on ensiluokkaisen tärkeä vaatimus, että on
estettävä noita ihmisiä joutumasta huonojen, tietämättömien, jopa pahansuopien
kasvattajien käsiin. Sen vuoksi on valtion velvollisuus valvoa heidän
kasvatustaan ja estää kaikki ilkivaltaisuus ja vallattomuus. Sen on tällöin
erikoisesti pidettävä silmällä sanomalehtien puuhia; sillä niiden vaikutus
noihin ihmisiin on verrattomasti voimakkain ja tehokkain, koska se ei joudu
käytäntöön ohimennen, vaan jatkuvasti. Koko tuon opetuksen suunnaton merkitys
piilee siinä, että se toistuu tasaisesti ja ikuisesti. Jos missä niin juuri
tässä tapauksessa valtiovalta ei saa unohtaa, että kaikkien keinojen on
palveltava samaa tarkoitusperää; se ei saa antaa sellaisen silmänlumeen kuin
painovapauden johtaa itseään harhaan ja houkutella lyömään laimin
velvollisuuttaan eikä jättämään kansakuntaa vaille sellaista ravintoa, jota tämä
tarvitsee ja joka sille tekee hyvää; sen täytyy siekailemattoman päättävästi
varata tämä kansankasvatuksen keino omiin käsiinsä ja asettaa se valtion ja
kansakunnan palvelukseen. Mutta millaista ravintoa Saksan sanomalehdistö
sodanedellisenä aikana tarjosi ihmisille? Eikö se ollut kaikkein pahinta
myrkkyä, mitä ylipäänsä voi mielessään kuvitella? Eikö Saksan kansan sydämeen
istutettu kaikkein pahinta pasifismia, rauhanaatteen haihattelua, juuri
sellaisena aikana, jolloin muu maailma jo valmistautui Saksaa hitaasti, mutta
varmasti kuristamaan? Eikö tuo sanomalehdistö ollut jo rauhan aikana valanut
kansan aivoihin oman valtion oikeutukseen kohdistuvaa epäilystä rajoittaakseen
kohta ennakolta sen mahdollisuuksia puolustuskeinojensa valinnassa? Eikö juuri
Saksan sanomalehdistö osannut esittää Saksan kansalle erikoisen maukkaana
länsimaisen demokratian mielettömyyttä, kunnes kansa vihdoin, jouduttuaan
tuollaisten korulauseiden lumoihin, arveli voivansa uskoa tulevaisuutensa
Kansainliiton tapaisen laitoksen käsiin? Eikö se ollut osaltaan apuna
kasvattamassa kansaamme surkeaan siveettömyyteen?
Eikö se leimannut siveellisyyttä ja hyviä tapoja naurettaviksi,
taantumuksellisiksi ja poroporvarimaisiksi, kunnes Saksankin kansasta loppujen
lopuksi saatiin nykyaikainen? Eikö se jatkuvasti hyökkäillen niin kauan kaivanut
maata valtion arvovallan perustuksien alta, kunnes yksi ainoa sysäys riitti
saamaan koko rakennelman luhistumaan? Eikö se aikoinaan kaikin keinoin
taistellut kaikkea sellaista tahtoa vastaan, että valtiolle oli annettava, mikä
valtion on, eikö se lakkaamatta arvostellen halventanut armeijan mainetta,
jarruttanut yleistä asevelvollisuutta, vaatinut kieltämään sotilasmäärärahoja ja
niin poispäin, kunnes jo sen pakosta täytyi saavuttaa menestystä? Ns.
vapaamielisen sanomalehdistön toiminta oli Saksan kansan ja Saksan valtakunnan
haudankaivajan työtä. Marxilaiset valehtelija lehdet voi tässä yhteydessä
ylipäänsä sivuuttaa vaiti ollen; niillehän valehteleminen on yhtä välttämätön
elämisen ehto kuin vesi kalalle; niiden tehtävänähän on ainoastaan kansakunnan
kansallisen selkärangan taittaminen tehdäkseen sen siten kypsyneeksi kantamaan
kansainvälisen pääoman ja sen herrojen, juutalaisten orjan-iestä. Mutta mihin
toimenpiteisiin valtiovalta ryhtyi tätä kansakunnan joukkomyrkytystä vastaan? Ei
mihinkään, ei kerta kaikkiaan mihinkään! Pari naurettavaa asetusta, pari
rangaistusta liian räikeästä halpamaisuudesta, ja sitten loppu. Sen sijaan
toivottiin voitavan suostutella tuo rutto myötämieliseksi imarteluin,
tunnustamalla sanomalehdistön arvo, sen merkitys, sen kasvattava tehtävä ja
kutsumus ja muilla samanlaisilla tylsämielisyyksillä ; mutta juutalaiset ottivat
sen viekkaasti hymyillen vastaan ja kuittasivat ovelasti kiittäen.
Mutta syynä siihen, että valtiovalta noin häpeällisesti jätti tehtävänsä
täyttämättä, ei ollut niinkään suuressa määrin se, ettei tuota vaaraa olisi
tajuttu, kuin pikemminkin suorastaan taivaaseen asti huutava arkamaisuus ja
siitä johtuva kaikkien päätösten ja toimenpiteiden puolinaisuus. Kenelläkään ei
ollut rohkeutta käyttää tehokkaita, perinpohjaisia, jyrkkiä keinoja, vaan tässä
niin kuin kaikissa muissakin suhteissa hutiloitiin pelkästään puolinaisin
lääkemääräyksin, ja sen sijaan, että isku olisi suunnattu suoraan sydämeen,
tuota kyykäärmettä enintään ärsytettiin ; mistä oli tuloksena, ettei sillä hyvä,
että kaikki pysyi ennallaan, vaan päinvastoin niiden laitosten valta ja voima,
joita vastaan oli taisteltava, kasvoi vuosi vuodelta. Siitä torjuntataistelusta,
jota silloinen Saksan hallitus kävi tuota pääasiallisesti juutalaista alkuperää
olevaa, kansakuntaa hitaasti turmelevaa sanomalehdistöä vastaan, puuttui
tykkänään suoria suuntaviivoja, päättäväisyyttä, mutta ennen kaikkea selvää
päämäärää. Tässä suhteessa herrojen salaneuvosten järki ja ymmärrys pettivät
kerta kaikkiaan, niin hyvin tämän taistelun merkityksen arvioinnissa kuin
myöskin keinojen valinnassa ja selkeän suunnitelman määräämisessä. Hosuttiin ja
huidottiin aivan suunnitelmattomasti, pantiin tuolloin tällöin liian pahasti
pistänyt sanomalehtikyy istumaan lukkojen taakse muutamaksi viikoksi tai
kuukaudeksikin, mutta itse käärmeenpesä jätettiin täydelleen rauhaan.
Totta kyllä ; tämä oli seurauksena toiselta puolen juutalaisten äärettömän
ovelasta ja viekkaasta taktiikasta, toiselta puolen todellakin
salaneuvosmaisesta tyhmyydestä ja sinisilmäisyydestä. Juutalaiset olivat aivan
liian viisaita päästääkseen koko lehdistöään joutumaan samalla tavalla
hyökkäyksen kohteeksi. Ei, osa siitä oli olemassa suojelemassa toista osaa.
Marxilaisten sanomalehtien käydessä mitä halpamaisimmalla tavalla kaikkea
semmoista vastaan, mikä ihmisille voi olla pyhää, hyökätessä mitä rääväsuisimmin
valtiovallan ja hallituksen kimppuun ja usuttaessa suuria kansan osia toisiaan
vastaan ymmärsivät porvarillis; kansanvaltaiset juutalaislehdet antaa itselleen
kuuluisan tasapuolisuuden ja ulkokohtaisuuden leiman, karttoivat tuskallisen
tarkasti kaikkia voimasanoja hyvin tietäen, että kaikki puupäät pystyvät
arvostelemaan ainoastaan ulkomuodon mukaan ja ettei niillä koskaan ole kykyä
tunkeutua asian ytimeen, joten he arvioivat jonkin asian arvon aina sen
ulkonaisen muodon eikä sisällön perusteella; inhimillinen heikkous, jota heidän
on kiittäminen omastakin saavuttamastaan huomiosta.
Noiden ihmisten mielestä oli ja on vieläkin varsinkin ’Frankfurter Zeitung’
kaiken säädyllisyyden käsite semmoisenaan. Sehän ei milloinkaan käytä raakoja
sanontatapoja, tuomitsee kaiken ruumiillisen väkivaltaisuuden ja vetoaa aina
taisteluun henkisin asein, joka merkillistä kyllä on aina lähinnä kaikkein
hengettömimpien ihmisten sydäntä. Se on meikäläisen puolisivistyksen tulosta,
joka vieroittaa ihmiset luonnon vaistosta, kasaa heille päähän jonkin tietyn
tietomäärän voimatta kuitenkaan heitä opastaa tiedon viimeisille perille, koska
siinä ei voi olla mitään apua pelkästä ahkeruudesta ja hyvästä tahdosta, vaan
siihen vaaditaan välttämättä vieläpä synnynnäistä järkeä ja ymmärrystä. Mutta
lopullinen tieto on aina vaistosyiden ymmärtämistä ; toisin sanoen: ihminen ei
saa milloinkaan hairahtua sellaiseen mielettömyyteen, että uskoo tosiaankin
päässeensä luonnon herraksi ja valtiaaksi ; mihin puolisivistyneen henkilön
harhaluulo helposti johtaa ;, vaan hänen täytyy ymmärtää kaiken perustana oleva
luonnon ylivallan välttämättömyys sekä käsittää, miten suuressa määrin hänen
omakin olemassaolonsa on ikuisen taistelun ja ylöspäin pyrkimisen lakien
alainen. Silloin hän tuntee, ettei sellaisessa maailmassa, jossa kiertotähdet
kiertävät aurinkoja, kuut kulkevat ratojaan kiertotähtien ympäri, jossa aina
ainoastaan voima on heikkouden herra ja valtias ja pakottaa jälkimmäisen
kuuliaiseksi palvelijakseen tai murtaa murskaksi, ettei siinä voi olla
erikoislakeja ihmiselle. Hänenkin suhteensa ovat voimassa tuon perimmäisen
viisauden ikuiset periaatteet. Hän voi koettaa päästä niiden perille, mutta ei
ikinä pysty pääsemään niistä eroon.
Mutta juuri meikäläiselle henkiselle puolimaailmalle juutalaiset toimittavat
älymystönlehtiänsä. Heitä varten ovat tehdyt ’Frankfurter Zeitung’ ja ’Berliner
Tageblatt’, heitä silmällä pitäen on niiden sävy viritetty, heihin nuo lehdet
harjoittavat vaikutustaan. Samalla kuin ne kaikki näennäisesti mitä
huolellisimmin karttavat kaikkia ulkonaisesti raakoja muotoja, ne sentään
valavat toisista astioista myrkkyä lukijoidensa sydämiin. Lörpöttelemällä jos
jotakin kaunista ja korvia hivelevää ne tuudittavat nämä siihen uskoon, että
niiden toiminnan käyttövoima muka on todellakin puhdas tiede, jopa
siveellisyyskin, vaikka tuo kaikki todellisuudessa on vain yhtä nerokasta kuin
ovelaakin taitoa, jonka avulla vastustajalta varastetaan kädestä aseet, joita
sillä ylipäänsä on käytettävänä sanomalehtiä vastaan. Sillä koska toiset niistä
aivan tiukkuvat säädyllisyyttään, kaikki heikkopäiset uskovat sitäkin
mieluummin, että ;nuo toiset ovat vain vaarattomia kasvannaisia, jotka sentään
eivät saisi koskaan johtaa painovapauden loukkaamiseen painovapaudeksihan se
vallattomuus ja ilkivaltaisuus leimataan, että kansalle saa rankaisematta
valehdella ja rankaisematta sitä myrkyttää. Niin sitten arastellaan, ei
uskalleta käydä tuota roistomaisuutta ahdistamaan, koska näet pelätään, että
sellaisessa tapauksessa myöskin säädyllinen lehdistö olisi heti paikalla
vastassa; joka pelko muuten on liiaksikin perusteltu. Sillä niin pian kuin
yritetään ryhtyä toimenpiteisiin yhtä tuollaista häväistyslehteä vastaan,
silloin heti paikalla kaikki toiset asettuvat sitä puolustamaan, ei toki
hyväksyäkseen sen taistelutapoja, taivas varjelkoon! kysymyksessä on ainoastaan
painovapauden ja yleisen ajatuksen vapauden periaate; sitä tässä yksinomaan on
tarkoitus puolustaa. Mutta tuo huuto ja poru saa voimakkaimmatkin miehet
heikoiksi, sillä sehän kaikuu pelkkien säädyllisten sanomalehtien suusta. Niin
siis tuo myrkky pääsi esteettömästi tunkeutumaan Saksan kansan verenkiertoon ja
siellä vaikuttamaan, eikä valtiovallalla ollut voimaa saada sairautta
voitetuksi. Niissä naurettavan puolinaisissa keinoissa, joita se käytti sitä
vastaan, ilmaisihen jo uhkaavana valtakunnan rappio. Sillä sellainen laitos,
joka ei enää päättävästi asetu puolustamaan itseään kaikin käytettävissä olevin
keinoin, jättää jo käytännössä itsensä alttiiksi. Kaikkinainen puolinaisuus on
näkyvä sisäisen rappion merkki, rappion, jota ennemmin tai myöhemmin täytyy
seurata ja seuraakin ulkonainen romahdus.
Uskon nykyisen polven, oikein ohjattuna, helpommin pääsevän tästä vaarasta
voitolle. Se on ollut mukana yhdessä jos toisessakin sellaisessa, mikä on
pystynyt terästämään niiden hermoja, jotka eivät niitä ylipäänsä menettäneet.
Varmasti juutalaiset myöskin vastaisuudessa nostavat sanomalehdissään
suunnattoman huudon ja porun, kunhan kerran käsi tarttuu kiinni heidän
lämpimimpään pesäänsä, tekee lopun sanomalehtivallattomuudesta, asettaa tämänkin
kasvatusvälineen valtion palvelukseen eikä enää jätä sitä vierasheimoisten ja
kansanvihollisten käsiin. Mutta uskon, että tuo poru sentään kiusaa vähemmän
meitä nuorempia kuin meidän isiämme aikoinaan. Kolmenkymmenen senttimetrin
kranaatti piti sentään tullessaan toisen moista sähinää kuin tuhatkaan
juutalaista sanomalehtikyytä antaa siis heidän vain sähistä! Toinen esimerkki
sodanedellisen Saksan valtakunnan johdon kansakunnan tärkeimmissä
elinkysymyksissä osoittamasta puolinaisuudesta ja heikkoudesta on seuraava:
rinnan kansan poliittisen, siveellisen ja moraalisen saastumisen kera oli jo
kautta monien vuosien jatkunut yhtä peloittava kansanruumiin terveyden
myrkyttyminen. Syfilis alkoi varsinkin suurkaupungeissa raivota entistä
pahemmin, samalla kuin keuhkotauti tasaisesti korjasi satoaan melkein koko
maassa. Vaikka seuraukset olivat molemmissa tapauksissa kansalle hirvittävät, ei
jaksettu ryhdistäytyä ja ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin sitä vastaan.
Erikoisesti syfiliksen suhteen voi kansan ja valtion johdon suhtautumisen
määritellä ainoastaan täydelliseksi antautumiseksi. Jos pahan vastustamiseen oli
ryhdytty vakavassa mielessä, olisi jo pitänyt turvautua laajakantoisempiin
toimenpiteisiin kuin todellisuudessa tapahtui. Toistaiseksi vielä kyseenalaisen
parannuskeinon keksintö sekä sen liikemiesmäinen käyttö pystyvät enää varsin
vähän auttamaan tätä ruttoa vastaan. Tässäkin tapauksessa saattoi tulla
kysymykseen ainoastaan taistelu syitä vastaan eikä ilmiöiden itsensä
poistaminen. Mutta siihen on syynä ensi sijassa meikäläinen rakkauden
prostituointi. Vaikk'ei sen tuloksena olisikaan tämä hirvittävä rutto, se olisi
sentään mitä suurimmaksi vahingoksi kansalle, sillä jo tuon pahan tavan mukanaan
tuomat siveelliset vauriot sinänsä riittävät viemään kansan hitaasti, mutta
varmasti perikatoon. Tuo sielunelämämme juutalaistuminen ja paritteluviettimme
alentaminen mammonan palvelukseen turmelevat ennemmin tai myöhemmin koko
jälkikasvumme täydelleen, sillä luonnollisen tunteen tuloksena syntyneiden
voimakkaiden lasten sijaan tulee vastaisuudessa rahallisen laskelmoinnin
viheliäisiä aikaansaannoksia. Sillä taloudelliset laskelmat muodostuvat yhä
suuremmassa määrin meikäläisten avioliittojen perustaksi ja ainoaksi
edellytykseksi. Mutta rakkaus etsii itselleen temmellyskentät toisaalta.
Jonkin aikaa voidaan tietenkin luontoa pilkata tässäkin suhteessa, mutta kosto
ei jää tulematta, se tässä tapauksessa vain ilmaiseiksen myöhemmin, tai
paremminkin: ihmiset huomaavat ja tuntevat sen usein liian myöhään. Mutta miten
tuhoisiksi avioliiton luonnollisten edellytysten yhä jatkuvan halveksinnan
seuraukset koituivat, sen voi huomata Saksan aatelistosta. Siinä on silmiemme
edessä sellaisen suvunjatkumisen tuloksia, joka on johtunut osittain puhtaasti
säätyennakkoluulojen pakosta, osittain taas rahallisista seikoista Edellinen
johtaa ylipäänsä heikentymiseen, jälkimmäinen verenmyrkytykseen, koska mikä
tahansa juutalainen tavaratalonperijätär katsotaan sopivaksi täydentämään hänen
ruhtinaallisen korkeutensa perikuntaa ; ja sen nämä sitten ovat näköisiäkin.
Molemmissa tapauksissa on seurauksena täydellinen suvun rappeutuminen.
Saksan porvaristo pyrkii nykyisin samalle tielle ja päätyy samaan päämäärään.
Nuo epämiellyttävät totuudet pyritään sivuuttamaan välinpitämättömästi kaikessa
kiireessä, ikään kuin sillä tavalla menettelemällä voitaisiin saada itse
tapahtuneet tapahtumattomiksi. Ei, sitä tosiasiaa, että Saksan
suurkaupunkilaisväestö joutuu rakkauselämässään yhä enemmän prostituutioon ja
juuri sen vuoksi yhä suuremmassa määrin syfilisruton saastuttamaksi, sitä
tosiasiaa ei käy ilman muuta kieltäminen. Tuon joukkosaastutuksen näkyvimmät
tulokset voi toisaalta löytää mielisairaaloista, toisaalta taas valitettavasti
;meidän lastemme joukosta. Juuri viimeksi mainitut ovat meidän sukupuolielämämme
taukoamatta jatkuvan saastumisen murheellisia, viheliäisiä aikaansaannoksia,
lasten sairauksissa ilmenevät vanhempien paheet.
On eri tapoja suhtautua tähän epämiellyttävään, jopa hirveään tosiasiaan: toiset
eivät ylipäänsä näe yhtään mitään tai, paremminkin sanoen eivät tahdo nähdä
mitään; tämä on tietystikin kaikkein yksinkertaisin ja halvin kannanotto Toiset
verhoutuvat yhtä naurettavan kuin lisäksi vielä valheellisenkin häveliäisyyden
pyhimyksenvaippaan, puhuvat koko tuota alaa koskevista kysymyksistä yleensä vain
kuin suuresta synnistä ainakin ja ennen kaikkea ilmaisevat jokaisen kiinni
joutuneen syntisen kuullen mitä syvintä siveellistä suuttumustaan, ummistaakseen
sitten hurskaan inhon vallassa silmänsä tuota jumalatonta ruttoa näkemästä ja
rukoillakseen hyvää Jumalaa, että hän kaikin mokomin ; mikäli mahdollista vasta
heidän kuolemansa jälkeen ; antaisi sataa taivaasta tulta ja tulikiveä koko
tämän Sodoman ja Gomorran päälle osoittaakseen taaskin kerran tälle
häpeämättömälle ihmissuvulle opettavaisen esimerkin. Kolmannet vihdoin näkevät
hyvin hyvästi, millaisiin hirveihin seurauksiin tuon kamalan taudin täytyy
johtaa ja se todella johtaakin, mutta he vain kohauttavat olkapäitään
vakuuttuneina siitä, ettei tuon vaaran torjumiseksi kuitenkaan voi tehdä mitään,
joten täytyy antaa asioiden mennä omaa latuaan.
Tuo kaikki on tosin kyllä mukavaa ja yksinkertaista, mutta ei saa unohtaa, että
kokonainen kansakunta joutuu semmoisen mukavuudenharrastuksen uhriksi. Se
veruke, etteivät toisten kansojen asiat muka ole sen paremmin, ei tietenkään
voine liioin saada aikaan mitään muutosta oman kansan kohtalossa, jollei
mahdollisesti se tunne, kun näkisi onnettomuuden kohdanneen toisiakin, jo
sinänsä toisi monille mukanaan omien tuskien lievitystä. Mutta tässähän onkin
kysymys siitä, mikä kansa omin voiminsa ensimmäisenä, jopa ainoana pääsee tuon
ruton herraksi ja mitkä kansakunnat siihen sortuvat. Siitä juuri on loppujen
lopuksi kysymys. Tämäkin on vain rodunarvojen koetinkivi ; sen rodun, joka ei
sitä koetusta kestä, täytyy kuolla ja tehdä tilaa terveemmille tai ainakin
sitkeämmille. Sillä koska tämä kysymys koskee ensi sijassa tulevia polvia, se
kuuluu niihin, joista on hirvittävän oikeaan osuvasti sanottu, että isien pahat