SAKSAN KANSALLISSOSIALISTISEN TYÖVÄENPUOLUEEN ENSIMMÄINEN KEHITYSAIKA.
Ryhtyessäni nyt tämän niteen lopussa kuvailemaan liikkeemme ensimmäistä
kehitysaikaa ja lyhyesti käsittelemään eräitä sen yhteydessä esille tulevia
kysymyksiä en tee siten antaakseni esitystä liikkeen henkisistä tarkoitusperistä
ja päämääristä. Uuden liikkeemme päämäärät ja tehtävät ovat niin valtavan
suuret, että ne voidaan käsitellä ainoastaan omassa niteessään. Siten onkin
tarkoitukseni toisessa osassa yksityiskohtaisesti käsitellä liikkeen
ohjelmallisia perusteita ja koettaa hahmotella kuva siitä, mitä me kuvittelemme
valtio sanalla. Tarkoitan tässä meillä kaikkia niitä satojatuhansia, jotka
pohjimmaltaan ovat kaivanneet samaa löytämättä kuitenkaan yksityiskohdissa
sanoja kuvatakseen, mikä heidän silmiensä edessä väikkyy. Sillä kaikissa
suurissa uudistuksissa on huomattavaa se, että niiden esitaistelijana on lähinnä
yksi ainoa henkilö, mutta kannattajia on monia miljoonia. Niiden päämäärä on
usein jo vuosisatojen ajan ollut olemassa satojentuhansien sisäisenä, kaihoisana
toiveena, kunnes sitten yksi on noussut sellaisen yleisen tahdon julistajaksi ja
uutena aatteena ilmenevän vanhan kaipuun lipunkantajana saattanut sen voittoon.
Mutta että miljoonien sydämissä asuu toivo nykyisin vallitsevien olosuhteiden
perinpohjaisesta muutoksesta, sitä osoittaa se syvä tyytymättömyys, josta he
kärsivät. Se ilmaiseiksen tuhansina erilaisina ilmenemismuotoina, toisissa
arkuutena ja kaiken epäilynä ja toivottomuutena, toisissa taas
vastenmielisyytenä, vihana ja suuttumuksena, yhtäällä välinpitämättömyytenä,
toisaalla jälleen raivokkaana liikanaisuuksiin menemisenä. Tästä sisäisestä
tyytymättömyydestä voidaan pitää todisteina myöskin vaaliväsymystä tuntevia
samoin kuin niitäkin monia, jotka ovat taipuvaisia kallistumaan vasemmiston
kiihkomielisiin äärimmäisyysaineksiin päin. Ja juuri näiden puoleen nuoren
liikkeemme olisikin määrä ensi sijassa kääntyä. Siitä ei pidä muodostua
tyytyväisten, kylläisten järjestöä, vaan sen on koottavat yhteen kärsivät,
kiusaantuneet ja rauhattomat, onnettomat ja tyytymättömät, ja ennen kaikkea, se
ei saa jäädä kellumaan kansanruumiin yläpinnalle, vaan sen pitää tunkea juurensa
Puhtaasti poliittiselta kannalta tarjoutui Saksassa v. 1918 nähtäväksi seuraava
kuva: Kansa on jakaantunut kahtia. Toinen, verrattomasti pienempi osa käsittää
kansallisen älymystön kerrokset, siitä pois luettuina kaikki ruumiillista työtä
tekevät. Se on ulkonaisesti kansallinen, mutta ei kykene sillä sanalla
kuvittelemaan mitään muuta kuin hyvin laimeaa ja heikkoa ns. valtion etujen
edustusta, jotka muuten heidän mielestään ovat samat kuin hallitsijasukuun
liittyvät. Se yrittää taistella ajatuksiensa ja tarkoitusperiensä puolesta
henkisin asein, jotka ovat yhtä vaillinaisia kuin pinnallisiakin, mutta
vastustajan häikäilemättömien keinojen suhteen jo semmoisinaan jäävät
tehottomiksi. Yhdellä ainoalla hirvittävällä iskulla on koko tämä vielä
hiljakkoin vallassa ollut luokka isketty maahan ja sietää nyt vapisevan
pelkurimaisuuden vallassa jokaisen nöyryytyksen, joka tulee häikäilemättömän
voittajan taholta. Sen vastakohtana ovat toisena luokkana ruumiillista työtä
tekevän väestön suuret joukot. Se on liittynyt yhteen enemmän tai vähemmän
jyrkiksi marxilaisiksi liikkeiksi ja päättänyt murtaa kaiken henkisen
vastarinnan väkivallan voimalla. Se ei halua olla kansallinen, vaan hylkää
tietoisesti kaiken kansallisten aatteiden edistämisen, samalla kuin se toisaalta
avustaa kaikkea vierasta painostusta. Se on lukumäärältään voimakkaampi, mutta
ennen kaikkea siihen kuuluvat ne kansakunnan ainekset, joita ilman uusi
kansallinen nousu ei ole ajateltavissa eikä mahdollinen. Sillä siitä täytyi
sentään jo v. 1918 olla selvillä, että jokaiseen Saksan kansan uuteen nousuun
käy tie ainoastaan ulkonaisen mahdin jälleensaavuttamisen tietä. Tämän
edellytyksenä eivät kuitenkaan ole, niin kuin meidän porvarilliset
valtiomiehemme aina jaarittelevat, aseet, vaan tahdon voimat. Aseita Saksan
kansalla oli aikoinaan enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ne eivät pystyneet
turvaamaan vapautta, koska kansallisen itsesäilytysvaiston tarmoa ja
itsesäilytystahtoa puuttui. Kaikkein parhainkin ase on kuollutta, arvotonta
ainesta, niin kauan kuin puuttuu henkeä, joka on valmis, halukas ja päättäväinen
sitä käyttämään. Saksa meni turvattomaksi, ei sen vuoksi, että siltä olisi
puuttunut aseita, vaan koska puuttui tahtoa vaalia kansallisen pystyssäpysymisen
Kun nykyisin varsinkin Saksan vasemmistopoliitikot yrittävät oman tahdottoman,
myöntyväisen, mutta todellisuudessa petoksellisen ulkopolitiikkansa pakolliseksi
syyksi todistella maan aseettomuutta, heille täytyy siihen vastata vain yksi
asia: Ei, kun sanotaan päinvastoin, osutaan oikeaan. Omalla epäkansallisella,
rikollisella politiikallanne, joka jätti kansalliset edut huomioon ottamatta, te
itse aikoinanne luovutitte aseet. Nyt te koetatte esittää aseiden puutetta oman
kurjan viheliäisyytenne perustelluksi syyksi. Tämä on, niin kuin kaikki teidän
työnne ja puuhanne, valhetta ja vääristelyä.; Mutta tämä moite kohdistuu yhtä
suuressa määrin myöskin oikeistopoliitikkoihin. Sillä heidän surkeaa
arkamaisuuttaan on kiittäminen siitä, että v; 1918 saattoi valtaan päässyt
juutalaisroskaväki varastaa Saksan kansalta aseet. Ei heilläkään ole niin ollen
mitään syytä eikä mitään oikeutta esittää nykyistä aseettomuutta sinä pakkona,
josta heidän viisas varovaisuutensa (lue: pelkuruutensa) johtuu, vaan nykyinen
turvattomuus on seurauksena heidän arkuudestaan. Mutta niin ollen ei Saksan
mahdin jälleensaavuttamiskysymys kuuluukaan: miten voimme valmistaa aseita?
vaan: miten saamme kasvatetuksi sellaisen hengen, joka tekee kansan kykeneväksi
aseita käyttämään? Kun tämä henki kerran on kansassa vallitsevana, silloin tahto
kyllä löytää tuhansia teitä, joista jokainen päättyy aseeseen! Mutta
annettakoonpa pelkuriraukalle vaikka kymmenen pistoolia, hän ei kuitenkaan
hyökkäyksen sattuessa pysty ampumaan laukaustakaan. Ne ovat siis hänelle
arvottomampia kuin rohkealle miehelle pelkkä ryhmysauva.
Kysymys Saksan kansan poliittisen mahdin jälleensaavuttamisesta on jo sen vuoksi
ensi sijassa kysymys sen kansallisen itsesäilytysvaiston tervehdyttämisestä,
koska kaikki valmistava ulkopolitiikka samoin kuin kaikki jonkin valtion
arvostaminen sinänsä kokemuksen perusteella suuntautuu, ei niinkään suuressa
määrin käytettävissä olevien aseiden kuin kansan todetun tai ainakin oletetun
siveellisen vastustuskyvyn mukaan. Kansan liittokelpoisuudelle on paljon
pienemmässä määrin määräävänä se, minkä verran sillä on kuolleita asemääriä,
kuin se, että siinä on selvästi olemassa leimuavaa kansallista
itsesäilytystahtoa ja sankarimaista rohkeutta kuolemaan saakka. Sillä liittoja
ei solmita aseiden, vaan ihmisten kanssa. Sen mukaisesti voi Englannin kansaa
pitää maailman arvokkaimpana liittolaisena, niin kauan kuin sen johdon samoin
kuin sen laajojen kansankerrosten hengen taholta on odotettavissa sellaista
rajua hellittämättömyyttä ja sitkeyttä, joka on lujasti päättänyt taistella
kerran aloitetun taistelun ajasta ja uhreista välittämättä kaikin keinoin
voitokkaaseen loppuun asti, jolloin sen sillä hetkellä käytettävänä olevien
sotilaallisten varusteiden ei tarvitse olla missään suhteessa verrattavissa
toisten valtioiden vastaaviin varustuksiin.
Mutta jos kerran käsitetään, että Saksan kansan jälleenkohottaminen on sen
itsesäilytystahdon jälleensaavuttamiskysymys, silloin on myöskin selvää, ettei
siihen riitä, jos asian puolelle saadaan jo ainakin tahdoltaan kansalliset
ainekset, vaan tietoisesti ei‑kansallisesti ajattelevat joukot on saatava
muutetuksi kansallisesti ajatteleviksi. Nuoren liikkeen, jonka päämääränä niin
muodoin on sellaisen Saksan valtakunnan jälleenpystyttäminen, jolla on oma
suvereeninen asema, on kohdistettava taistelunsa varauksitta suurten joukkojen
voittamiseen puolelleen. Niin surkean kurjaa kuin ylipäänsä Saksan ns.
kansallinen porvaristo onkin, niin riittämättömältä kuin sen kansallinen
mieliala tuntuukin, yhtä varmaa kuitenkin on, ettei sen taholta ole
odotettavissa vakavaa vastarintaa voimakasta kansallista sisä‑ ja
ulkopolitiikkaa kohtaan. Siinäkään tapauksessa, että Saksan porvaristo
tunnetuista ahdasjärkisen‑lyhytnäköisistä syistä jäisi itsepintaisesti
passiivisesti vastustamaan tulevaa vapautumista, niin kuin se aikoinaan
suhtautui Bismarckinkin mittaiseen mieheen, ei sen taholta kuitenkaan ole
koskaan pelättävissä aktiivista vastarintaa, sen sananparreksi tulleesta
pelkurimaisuudesta johtuen.
Toisin on Saksan kansainvälisesti ajattelevien kansatoverien joukkojen laita. Ei
siinä kyllin, että he ovat alkukantaisemmassa luonnollisuudessaan lähempänä
väkivalta‑ajatusta, myöskin heidän juutalainen johtonsa on väkivaltaisempi ja
häikäilemättömämpi. He kyllä kukistavat jok'ikisen Saksan nousun samalla tavoin
kuin aikoinaan mursivat Saksan armeijan selkärangan. Mutta ennen kaikkea: tässä
parlamentaarisesti hallitussa maassa he lukumääräisen enemmistönsä voimalla
eivät ainoastaan estä kaikkea kansallista ulkopolitiikkaa, vaan myöskin tekevät
mahdottomaksi kaiken Saksan voiman suuremmaksi arvioimisen ja sitä tietä estävät
jokaisen liittomahdollisuuden. Sillä ei sillä hyvä, että me itse tunnemme sen
heikkouden tekijän, jota Saksan 15 miljoonaa marxilaista, demokraattia,
pasifistia ja centrum‑puolueen jäsentä merkitsevät, vaan vielä paremmin se
tunnetaan ulkomailla, ja meidän kanssamme mahdollisesti solmittavaksi ajatellun
liiton arvoa mitataan juuri tuon kuormituksen perusteella. Ei kukaan tee liittoa
sellaisen valtion kanssa, jonka toimiva väestönosa suhtautuu kaikkeen
päättäväiseen ulkopolitiikkaan vähintään pidättyvästi. Lisäksi tulee vielä se
tosiseikka, että kaikkien noiden kansallisen petoksen puolueiden johtoelinten
täytyy jo pelkästään itsesäilytysvaiston pakosta suhtautua vihamielisesti
jokaiseen nousuun ja ne varmasti niin siihen suhtautuvatkin. Historian kannalta
ei yksinkertaisesti ole ajateltavissakaan, että Saksan kansa vielä kerran voisi
kohota takaisin entiseen asemaansa tekemättä tiliä niiden kanssa, jotka olivat
valtakuntaa kohdanneeseen ennenkuulumattomaan romahdukseen syynä ja sen
aiheuttajina. Sillä jälkimaailman tuomioistuimen edessä ei v:n 1918 marraskuuta
katsota valtio‑, vaan maanpetokseksi. Niin on Saksan itsenäisyyden
jälleensaavuttaminen ulospäin aina ja joka tapauksessa ensi sijassa sen varassa,
että Saksan kansa saadaan sisäisesti liittymään yhteen.
Mutta suoraan teknilliseltäkin kannalta tuntuu ajatus Saksan ulkonaisesta
vapautumisesta mielettömyydeltä niin kauan kuin eivät myöskin kansan suuret
joukot ole valmiit astumaan tämän vapaudenajatuksen palvelukseen. Puhtaasti
sotilaalliselta kannalta täytyy ennen kaikkea jokaiselle upseerille olla
selvänä, kun asiaa vähänkin ajattelee, ettei vierasta valtaa vastaan käytävää
taistelua voida käydä ylioppilaspataljoonien voimalla, vaan että siihen
tarvitaan kansan aivojen lisäksi myöskin sen nyrkit. Silloin on vielä lisäksi
muistettava, että sellainen kansallinen puolustus, joka nojautuisi yksinomaan
ns. älymystön piireihin, harjoittaisi korvaamattoman omaisuuden
ryöstöviljelystä. Sitä nuorta Saksan älymystöä, joka syksyllä 1914 kävi
kuolemaan Flanderin kentillä vapaaehtoisrykmenteissä, kaivattiin myöhemmin
kipeästi. Se oli kansan parhain, kallein omaisuus, eikä sen menetys ollut sodan
kuluessa enää korvattavissa. Mutta ei siinä kyllin, että taistelu sinänsä on
mahdoton taistella, jollei rynnäkköön lähtevien pataljoonien riveissä näy
myöskin työläisten suuria joukkoja, vaan myöskin teknillisluontoinen
valmentuminen on ilman Saksan kansanruumiin tahdonyhteyttä mahdoton suorittaa.
Juuri Saksan kansa, joka Versailles'in rauhansopimuksen tuhansien silmien
alaisena joutuu pakosta elämään elämäänsä aseista riisuttuna, voi ryhtyä
mihinkään teknillisiin valmistuksiin, saavuttaakseen uudelleen vapautensa ja
inhimillisen riippumattomuutensa, ainoastaan siinä tapauksessa, että sisäisten
urkkijoiden armeija supistuu niihin, joiden synnynnäinen luonteettomuus sallii
heidän tunnetuista kolmestakymmenestä hopearahasta pettää kaiken ja mitä
tahansa. Mutta heistä kyllä suoriudutaan. Sen sijaan tuntuvat voittamattomilta
ne miljoonat, jotka valtiollisesta vakaumuksestaan vastustavat kansallista
nousua ‑ voittamattomilta niin kauan kuin ei heidän vastustuksensa syytä,
kansainvälistä marxilaista maailmankatsomusta, ole saatu kukistetuksi ja
kitketyksi pois heidän aivoistaan ja sydämestään.
On siis aivan yhdentekevää, miltä näkökannalta Saksan valtiollisen ja
kansallisen riippumattomuuden jälleensaavuttamismahdollisuuksia punnitsee,
tekeekö sen ulkopoliittisen valmistelun, teknillisen varustautumisen vai itse
taistelun näkökohdasta; aina on ja pysyy kaiken edellytyksenä, että sitä ennen
on kansan suuret joukot voitettava kansallisen itsenäisyyden ajatuksen puolelle.
Mutta jollei ulkonaista vapautta saavuteta uudelleen, silloin jokainen sisäinen
uudistus tietää kaikkein suotuisimmassakin tapauksessa ainoastaan maan
kantokyvyn kohoamista siirtomaana. Kaiken ns. taloudellisen nousun ylijäämä
koituu Saksan kansainvälisten valvojaherrojen hyväksi, ja jokainen
yhteiskunnallinen parannus kartuttaa suotuisimmassa tapauksessa työsaavutuksia
heidän hyödykseen. Kulttuurin alalla ei Saksan kansalle liene ylimalkaan suotu.
edistymismahdollisuuksia, sillä ne ovat liian kiinteässä yhteydessä kansakunnan
poliittisen riippumattomuuden ja arvon kanssa.
Jos siis Saksan tulevaisuuden suotuisa ratkaisu liittyy erottamattomasti kansan
suurten joukkojen kansalliseen ajattelutapaan, silloin tämän täytyy myöskin olla
sellaisen liikkeen korkeimpana ja valtavimpana tehtävänä, jonka toiminnan ei ole
määrä supistua hetken tyydytykseen, vaan jonka on kaikkia tekojaan ja toimiaan
koeteltava ja punnittava pitäen silmällä vain niiden todennäköisiä seurauksia
tulevaisuudessa. Niin olimme jo v. 1919 selvillä siitä, että uuden liikkeemme
täytyy korkeimpana, suurimpana päämääränään ensiksi suorittaa suurten joukkojen
voittaminen kansallisesti ajatteleviksi.
Siitä johtui taktillisessa suhteessa koko joukko vaatimuksia.
1. Suurten joukkojen voittamiseksi kansallisen nousun puolelle ei mikään
yhteiskunnallinen uhri ole liian raskas. Millaisia taloudellisia myönnytyksiä
Saksan työläisille nykyisin tehtäneenkin, ne eivät ole missään suhteessa koko
kansakunnan voittoon, jos ne kerran osaltaan auttavat lahjoittamaan laajat
kansankerrokset takaisin omalle kansalleen. Ainoastaan lyhytnäköinen
ahdasjärkisyys, jollaista valitettavasti kyllä useinkin tapaa maamme
yrittäjäpiireissä, voi olla huomaamatta ja tunnustamatta, ettei ajan pitkään ole
heille olemassa taloudellista nousua eikä liioin heille niin ollen koidu lisää
taloudellista hyötyä, jollei Saksan kansakunnan sisäistä kansallista
yhteenkuuluvaisuuden tunnetta saada uudelleen palautetuksi entiselleen. Jos
Saksan ammattiyhdistykset olisivat sodassa häikäilemättä valvoneet työväestön
etuja, jos olisivat itse sodan aikana pakottaneet tuhansin kerroin lakkoon
turvautumalla silloisen osingonnälkäisen yrittäjäkunnan myöntymään edustamiensa
työläisten vaatimuksiin, mutta olisivat samalla kansallisen puolustuksen asiassa
yhtä kiihkeästi tunnustautuneet saksalaisuutensa kannattajiksi ja yhtä
varauksettomasti antaneet isänmaalle, mitä isänmaan on, silloin sotaa ei olisi
hävitty. Mutta miten naurettavia olisivat kaikkein suurimmatkaan myönnytykset
olleet sen suunnattoman merkityksen rinnalla, mikä olisi ollut sillä seikalla,
että sota olisi voitettu!
Niinpä on sellaisen liikkeen, jonka tarkoituksena on antaa saksalainen työmies
takaisin Saksan kansalle, päästävä selville siitä, ettei taloudellisilla
uhrauksilla tässä kysymyksessä ole ylipäänsä mitään merkitystä, niin kauan kuin
ei kansallisen talouden pystyssäpysyminen ja riippumattomuus joudu niiden
2. Suurten joukkojen kansallinen kasvatus voi käydä ainoastaan yhteiskunnallisen
nousun kiertoteitä, koska yksinomaan juuri sen avulla saadaan luoduksi ne
yleiset taloudelliset edellytykset, jotka tekevät kullekin yksityiselle
mahdolliseksi päästä osalliseksi kansakunnan kulttuuriaarteista.
3. Suurten joukkojen kansallisesti ajatteleviksi kasvattamiseen ei ikinä päästä
puolinaisuuksilla, heikosti tähdentämällä ns. ulkokohtaisuuskantaa, vaan
arastelematta ja suorastaan kiihkeän yksipuolisesti suuntautumalla kerta
kaikkiaan tavoiteltavaksi asetettua päämäärää kohti. Tämä siis tietää sitä,
ettei kansaa voida tehdä kansallismieliseksi Saksan nykyisen porvariston
ajattelemassa mielessä, siis semmoisin ja semmoisin rajoituksin, vaan ainoastaan
kansalliseksi kaikella äärimmäisyyssuunnissa piilevän rajuuden voimalla. Myrkyn
voima voidaan murtaa ainoastaan vastamyrkyllä, ja ainoastaan porvarillisen
mielen tympeys voi pitää keskitietä taivaanvaltakuntaan johtavana tienä. Kansan
suuret joukot eivät ole professoreja eivätkä diplomaatteja. Se vähäinen
abstraktisen tiedon määrä, mitä heillä on, osoittaa heidän aistimuksensa lähinnä
tunteen maailmaan. Sieltä on löydettävissä heidän joko myönteinen tai kielteinen
asennoitumisensa. He ovat vastaanottavia ainoastaan jompaankumpaan noihin
suuntiin käyvälle voiman ilmaukselle, ei ikinä niiden välissä häilyvälle
puolinaisuudelle. Heidän tunnepitoisesta asennoitumisestaan muuten samalla
aiheutuu heidän tavaton lujuutensa ja horjumattomuutensa. Uskoa on vaikeampi
horjuttaa kuin tietoa, rakkaus on vähemmän altis vaihtelulle kuin kunnioitus ja
arvossapito, viha kestävämpi kuin vastenmielisyys, ja valtavimpien tässä
maailmassa tapahtuneiden mullistusten käyttövoima on kaikkina aikoina ollut
vähemmässä määrin suuria joukkoja vallitseva tieteellinen tieto kuin niitä
innoittava kiihko, väliin myös niitä eteen päin ajava hysteria. Joka mielii
voittaa puolelleen suuret joukot, sen täytyy tuntea se avain, joka avaa näiden
sydänten portit. Sen nimi ei ole objektiivisuus, ulkokohtaisuus, siis heikkous,
4. Kansan sielun voittaminen voi onnistua ainoastaan jos, samalla kuin käydään
positiivista taistelua omien tarkoitusperien puolesta, tuhotaan näiden
päämäärien vastustajat. Kansa pitää ja on kaikkina aikoina pitänyt
häikäilemätöntä hyökkäystä vastustajan kimppuun todistuksena hyökkääjän oman
asian oikeudesta, ja se käsittää sen, että jättää toisen tuhoamatta,
epävarmuudeksi oman asian oikeutuksen suhteen, jollei suorastaan merkiksi siitä,
että oma asia on väärä. Suuret joukot ovat ainoastaan kappale luontoa, eikä
niiden tunne käsitä sellaista, että samat ihmiset, jotka väittävät
tavoittelevansa päinvastaista, puristavat toistensa kättä. Ne haluavat
voimakkaamman voittoa ja heikon tuhoa tai tämän ehdotonta alistumista. Saksan
kansan suurten joukkojen voittaminen kansalliselle asialle onnistuu ainoastaan
siinä tapauksessa, että kaikessa positiivisessa taistelussa meidän kansamme
sielusta sen kansainväliset myrkyttäjät hävitetään.
5. Kaikki ajan suuret kysymykset ovat hetken kysymyksiä ja ovat ainoastaan
tiettyjen syiden seuraamusilmiöitä. Mutta syymerkitys on niistä ainoastaan
yhdellä, nimittäin kansan rodun säilyttämisellä. Ihmisen voiman samoin kuin
hänen heikkoutensakin perustana on yksinomaan hänen verensä. Kansat, jotka eivät
tunne rodullisen perustansa merkitystä eivätkä kiinnitä siihen huomiota, ovat
sellaisten ihmisten kaltaisia, jotka yrittävät opettaa mopsille vinttikoiran
ominaisuuksia, ollenkaan käsittämättä, ettei vinttikoiran nopeus enempää kuin
villakoiran oppivaisuus ole opittuja, vaan rotuun perustuvia ominaisuuksia.
Kansat, jotka lyövät laimin rodullisen puhtautensa säilyttämisen, luopuvat
samalla myöskin sielunsa yhtenäisyydestä kaikissa sen ilmauksissa. Heidän
olemuksensa rikkinäisyys on heidän verensä sekavuudesta luonnon pakosta johtuva
seuraus, ja heidän henkisen ja luovan voimansa muutos on ainoastaan heidän
rotuperusteidensa muutosten seurausta. Joka tahtoo vapauttaa Saksan kansan sen
alkuperäiselle olemukselle vieraista nykyhetken ilmauksista ja pahoista
tavoista, sen on se ensin vapahdettava noiden ilmauksien ja pahojen tapojen
vieraasta, muukalaisesta aiheuttajasta. Ilman mitä selvintä rotukysymyksen ja
saman tien myös juutalaiskysymyksen tuntemusta ei Saksan kansan uutta nousua
saada enää koskaan syntymään. Rotukysymys ei ole ainoastaan maailmanhistorian
avain, vaan myöskin ylipäänsä inhimillisen kulttuurin avain.
6. Nykyhetkellä kansainvälisessä leirissä olevien Saksan kansan suurten
joukkojen liittäminen kansalliseksi kansayhteisöksi ei suinkaan merkitse
luopumista eri säätyjen oikeutettujen etujen valvonnasta. Eri suuntiin käyvät
sääty‑ ja ammattiedut eivät merkitse samaa kuin luokkajako, vaan ovat itsestään
selviä talouselämämme seuraamusilmiöitä. Ammattiryhmitys ei ole millään tavoin
ristiriidassa todellisen kansanyhteyden kanssa, sillä tämä merkitsee kansan
yhteyttä kaikissa niissä kysymyksissä, jotka koskevat tätä kansakuntaa
semmoisenaan. Jonkin luokaksi muuttuneen säädyn liittäminen kansayhteisöön tai
vaikkapa vain valtioonkin ei tapahdu siten, että ylemmät luokat laskeutuvat
alemmas, vaan että alempia kohotetaan. Tällaisen kehityskulun kannattavana
voimana ei voi koskaan olla taaskaan ylempi luokka, vaan tasa‑arvoisuutensa
puolesta taisteleva alempi sääty. Nykyistä porvarissäätyä ei liitetty jäseneksi
valtioon aateliston toimenpitein, vaan se tapahtui sen oman toimintatarmon
ansiosta ja sen omassa johdossa. Saksalaista työmiestä ei saada kohotetuksi
Saksan kansayhteisön puitteisiin raukkamaisten veljeilynäytösten kiertoteitä,
vaan tietoisesti kohentamalla hänen yhteiskunnallista ja sivistyksellistä
asemaansa, kunnes pahimmat, merkittävimmät erot voidaan katsoa tasoitetuiksi.
Liikkeen, joka asettaa päämääräkseen tämän kehityksen, on etsittävä
kannattajakuntansa ensi sijassa työläisten leiristä. Se saa palata takaisin
älymystön pariin ainoastaan siinä määrin kuin tämä jo on perin pohjin käsittänyt
sen päämäärän, mihin liike pyrkii. Tämä muutos‑ ja lähentymistapahtumus ei ole
loppuun suoritettu kymmenessä eikä kahdessakymmenessäkään vuodessa, vaan kokemus
osoittaa sitä kestävän usean sukupolven ajan. Nykyisen työläisen lähentymiselle
kansalliseen kansanyhteyteen ei ole pahimpana esteenä hänen säätyetujensa
valvominen, vaan se, että hän on kansainvälisen kansan‑ ja isänmaanvihollisen
johdon alainen ja sen mukaan asennoitunut. Samat ammattiyhdistykset voisivat,
jos niitä johdettaisiin poliittisissa ja kansallisissa kysymyksissä
kiihkokansalliseen henkeen, tehdä miljoonista työläisistä mitä arvokkaimpia
heidän oman kansansa jäseniä, ollenkaan ottamatta huomioon puhtaasti
taloudellisissa kysymyksissä sattuvia yksityisluontoisia taisteluja.
Sellaisen liikkeen, joka rehellisesti tahtoo antaa saksalaisen työläisen
takaisin hänen omalle kansalleen ja temmata hänet pois kansainvälisen harhauskon
vallasta, täytyy mitä jyrkimmin muodostaa rintama sitä, erikoisesti
yrittäjäpiireissä vallitsevaa käsitystä vastaan, joka kansanyhteydellä ymmärtää
työntekijöiden vastustelematonta luovuttamista taloudellisessa suhteessa
työnantajan valtaan ja joka tahtoo käsittää työläisten jokaisen jopa
oikeutettujen taloudellisten elinetujenkin valvomisyrityksen hyökkäykseksi
kansanyhteyttä vastaan. Tämmöisen käsityksen edustaminen on tietoisen valheen
edustamista; kansanyhteyshän ei aseta velvollisuuksia ainoastaan toiselle, vaan
myöskin toiselle puolelle. Yhtä varmasti kuin työläinen rikkoo todellisen
kansanyhteyden henkeä vastaan, jos hän välittämättä yhteisestä hyvästä ja
kansallisen talouselämän kantokyvystä asettaa omaan valtaansa nojaten sille
kiristykseksi sanottavia vaatimuksia, yhtä suuresti rikkoo tätä yhteyttä myöskin
yrittäjä, jos hän epäinhimillisellä riistotavalla harjoittaa liiketoimintaansa
käyttäen väärin kansallista työvoimaa ja kiskoo sen hiestä miljoonia omaan
taskuunsa. Siinä tapauksessa hänellä ei ole oikeutta kehua itseään
kansalliseksi, ei mitään oikeutta puhua kansanyhteydestä, vaan hän on itsekäs
heittiö, joka aiheuttamalla yhteiskunnallista rauhattomuutta ja eripuraisuutta
nostattaa tuonnempana taisteluja, jotka, päättyivätpä ne niin tai näin, joka
tapauksessa koituvat kansan vahingoksi. Sinä säiliönä, josta nuoren liikkeemme
on ammennettava kannattajansa, joutuvat siis ensi sijassa olemaan Saksan
työläiset. Nämä siis on temmattava pois kansainvälisen harhaluulon lumoista,
vapautettava yhteiskunnallisesta hädästään, kohotettava sivistyksellisestä
kurjuudestaan ja johdatettava kansanyhteyteen tiiviinä, arvokkaana,
kansallisesti tuntevana tekijänä, joka tahtoo olla kansallinen.
Jos kansallisen älymystön piireissä on ihmisiä, joilla on todella lämmin sydän
omaa kansaansa ja sen tulevaisuutta kohtaan, joiden mielen täyttää mitä syvin
tietoisuus tuon joukon sielusta käydyn taistelun merkityksestä, he ovat erittäin
tervetulleita tämän liikkeen riveihin sen arvokkaana henkisenä selkärankana.
Mutta porvarillisen vaalikarjan voittaminen kannattajikseen ei saa koskaan olla
tämän liikkeen tarkoituksena. Siinä tapauksessa liike hankkisi itselleen
sellaisen painolastin, joka koko sisäisen olemuksensa mukaisesti saattaisi
laajojen kansankerrosten jäseniksihankkimisen lamautumaan. Sillä huolimatta sen
ajatuksen kauneudesta, että mitä laajimmat kansankerrokset, sekä ylhäältä‑ että
alhaaltapäin, olisi saatettava yhteen tämän liikkeen puitteissa, sen
vastapainona on kuitenkin se tosiasia, että psykologisesti vaikuttamalla
porvarillisiin joukkoihin voi kyllä yleisen julistuksen tietä herättää heidän
keskuudessaan haluttuja mielialoja, jopa levittää mielipiteitäkin, mutta ei
luonteenominaisuuksia, tai paremminkin sanoen, heistä ei saa hävitetyksi monien
vuosisatojen aikana syntyneitä ja kehittyneitä pahoja tapoja. Molempien puolten
kulttuuritasojen erilaisuus on toistaiseksi vielä liian suuri, samoin ero
suhtautumisessa taloudellisluontoisiin kysymyksiin, niin että he, kohta kun
julistuksen nostattama innostus ja huuma olisi haihtunut, alkaisivat oitis
esiintyä siinä ehkäisevinä tekijöinä. Ja loppujen lopuksi, ei ole tarkoituksena
saada aikaan uudestikerrostumista sinänsä jo kansallisessa leirissä, vaan
voittaa ei kansallinen leiri asian puolelle. Ja tämä näkökohta juuri on lopulta
määräävä koko uuden liikkeen taktilliselle asennoitumiselle.
7. Tämän yksipuolisen, mutta sen johdosta selvän asennoitumisen on ilmettävä
myöskin liikkeen propagandasta, ja toisaalta taas propagandasyyt vaativat sitä.
Jos mieli liikkeen hyväksi tehdyn propagandan muodostua tehoisaksi, sen täytyy
kohdistua yksinomaan toiseen puoleen, koska muussa tapauksessa, noiden kahden
kysymykseen tulevan leirin henkisen pohjasivistyksen erilaisuuden johdosta, se
joko jäisi toiselta ymmärtämättä tai toinen puoli sen itsestään selvänä ja niin
ollen mielenkiinnottomana torjuisi luotaan. Ilmaisutapa ja sävykään ei voi
yksityiskohdissaan yhtä hyvin tehota kahteen siksi vastakkaiseen
kansankerrokseen. Jos propaganda luopuu ilmaisutapojen luonnontuoreudesta, se ei
löydä tietä suurten joukkojen tajuntaan. Jos se taas sanoissaan ja eleissään
käyttää suurten joukkojen tunteiden ja sanontatapojen kirpeyttä ja
koristelemattomuutta, ns. älymystö torjuu sen luotaan muka raakana ja
arkipäiväisenä. Sadan niin sanotun puhujan joukossa on tuskin kymmentäkään,
jotka pystyisivät yhtä tehoavasti puhumaan tänään yleisölle, jona on
kadunlakaisijoita, lukkoseppiä, puhtaanapitolaitoksen työläisiä jne., ja
huomenna pitämään ajatuksellisesti ehdottomasti samansisältöisen esitelmän
kuulijakuntanaan korkeakoulujen professoreita ja ylioppilaita. Mutta tuhannen
puhujan joukossa tuskin on yhden yhtäkään, joka pystyy puhumaan samalla kertaa
professoreille ja lukkosepille sellaisessa muodossa, ettei se ainoastaan vastaa
kummankin puolen käsityskykyä, vaan että se myöskin tehoaa yhtä voimakkaasti
molempiin puoliin, saati tempaa kummatkin mukaansa saavuttaen myrskyisät
suosionosoitukset. Mutta aina täytyy muistaa pitää silmiensä edessä se tosiasia,
että jonkin ylevän teorian kaikkein kauneinkin ajatus useimmissa tapauksissa
voi päästä leviämään ainoastaan pienten ja kaikkein pieninten henkien
välityksellä. Se ei ole sen varassa, mitä jonkin aatteen nerokkaalla luojalla on
silmiensä edessä, vaan sen varassa, miten, missä muodossa ja miten
menestyksellisesti tuon aatteen julistajat sen välittävät suurille joukoille.
Sosiaalidemokratian, jopa yleensä koko marxilaisen liikkeen väkevä joukkoja
valloittava voima johtui suureksi osaksi sen yleisön yhtenäisyydestä ja samalla
yksipuolisuudesta, jonka puoleen se kääntyi. Kuta näköjään ahtaampi, jopa
