3. luku. 

YLEISIÄ POLIITTISIA MIETELMIÄ WIENIN AJALTANI.

Olen nykyisin siinä vakaumuksessa, että miehen ei ylipäänsä pitäisi ;jollei

oteta lukuun aivan erikoisen lahjakkaita poikkeuksia ;puuttua julkisesti

politiikkaan, ennen kuin on täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Hänen on syytä pysyä

siitä erossa sen vuoksi, että yleensä vielä tuohon ikään asti jatkuu sellaisen

yleisen tason muodostuminen, josta käsin hän nyt voi eri poliittisia ongelmia

tarkata ja lopullisesti määritellä asenteensa niiden suhteen. Vasta sen jälkeen,

kun on saanut hankituksi sellaisen perustavan maailmankatsomuksen ja siten

vakautetuksi oman suhtautumisensa päivän eri kysymyksiin, tämän ainakin

sisäisesti kypsyneen miehen pitää tai hän saa ottaa osaa yhteisön poliittiseen

johtoon.

Jos asianlaita on toisin, häntä uhkaa vaara, että hänen täytyy ennemmin tai

myöhemmin muuttaa siihenastista asennettaan olennaisen tärkeissä kysymyksissä,

tai hänen täytyy, vastoin parempaa tietoaan ja tuntoaan, yhä edelleen riippua

kiinni katsantokannassa, jonka hänen järkensä ja vakaumuksensa ovat jo aikoja

hylänneet. Edellisessä tapauksessa tämä on hänelle omakohtaisesti hyvin

kiusallista, kun hänellä ei nyt ; koska itse on ruvennut horjumaan ; ole enää

oikeutta odottaa, että hänen kannattajiensa luottamus häneen pysyy yhtä

järkähtämättömänä kuin ennenkin; mutta hänen johtamilleen merkitsee johtajan

kaatuminen neuvottomuutta sekä varsin usein häpeän tunnetta niiden vuoksi, joita

vastaan sitä ennen on taisteltu. Mutta jälkimmäisessä tapauksessa tapahtuu

sellaista, mitä nykypäivinä näemme kovin usein: samassa määrin kuin johtaja

lakkaa  luottamasta siihen, mitä itse sanoo, hänen puolustuksensa käy ontoksi ja

pinnalliseksi, mutta sen sijaan  halpamaiseksi keinojen valinnassa. Samalla kuin

hän itse ei enää aio vakavasti asettua puolustamaan poliittisia julistuksiaan

(sellaisen asian puolesta ei kuolla, mihin ei itse uskota), hänen

kannattajilleen asettamansa vaatimukset kasvavat sentään samassa suhteessa yhä

suuremmiksi ja häpeämättömämmiksi, kunnes hän lopuksi uhraa viimeisen lopunkin

johtajasta ajautuakseen poliitikoksi, s.o. sellaisten miesten joukkoon, joiden

ainoa kanta on kannattomuus rinnan julkean tungettelevaisuuden ja usein

hävyttömyyteen saakka kehitetyn valehtelemisen taidon kera.

Jos sellainen olio vielä ihmiskunnan kunniallisen osan onnettomuudeksi

kaupanpäällisiksi pääsee parlamenttiin, silloin tiedettäköön heti alusta alkaen,

että hänelle politiikan olemus merkitsee ainoastaan sankarimaista taistelua

maitopullon säilyttämisestä itselleen ja perheelleen. Kuta enemmän vaimo ja

lapset ovat sen varassa, sitä sitkeämmin hän taistelee edustajanpaikkansa

puolesta. Jok'ikinen toinen ihminen, jolla on poliittista vaistoa, on jo yksin

tästä syystä hänen mieskohtainen vihollisensa; jokaisessa uudessa liikkeessä hän

vainuaa oman loppunsa alkua ja jokaisessa tavallista mittavammassa miehessä

tämän taholta todennäköisesti joskus vielä uhkaavaa vaaraa. Tuonnempana aion

vielä perusteellisesti puhua tuollaisista parlamenttiluteista.

Kolmikymmenvuotiaallakin on vielä paljon oppimista elämänsä varrella, mutta se

on ainoastaan niiden puitteiden täydentämistä ja täyttämistä, jotka hänen

periaatteellisesti omaksumansa maailmankatsomus hänelle asettaa. Hänen

oppimisensa ei ole enää periaatteessa uudelleenoppimista, vaan hän oppii lisää

uutta, eikä hänen kannattajiensa tarvitse niellä sellaista ahdistunutta

tunnetta, että hän on siihen saakka antanut  heille vääriä tietoja, päinvastoin:

heidän johtajansa ilmeinen elimellinen kasvu tuottaa heille tyydytystä, koska

hänen oppimisensa merkitsee ainoastaan heidän oman  oppinsa syventymistä. Mutta

se on heidän mielestään todistuksena heidän siihenastisten käsitystensä

paikkansapitävyydestä.

Johtaja, jonka täytyy poistua yleisen maailmankatsomuksensa alustalta sen

vuoksi, että on huomannut sen vääräksi, menettelee vain rehellisen miehen

tavoin, kun hän havaitessaan siihenastisen käsityksensä vääräksi on valmis

tekemään siitä äärimmäiset johtopäätökset. Sellaisessa tapauksessa hänen täytyy

ainakin luopua harjoittamasta enää julkista poliittista toimintaa. Sillä koska

hän jo kerran on erehtynyt perustavissa lähtökohdissa, on mahdollista, että

hänen voi käydä samoin toinenkin kerta. Mutta hänellä ei ole missään tapauksessa

enää oikeutta käyttää hyväkseen lähimmäistensä luottamusta, saati vaatia sitä.

Miten harvoissa tapauksissa nykyisin osoitetaan sellaista kunniallisuutta ja

rehellisyyttä, se osoittaa vain sen roskajoukon yleistä kelvottomuutta, joka

nykyaikoina tuntee kutsumuksekseen ’tehdä politiikkaa’. Tuskin yksikään ainoa

heistä on valittu siihen. Varoin aikoinani visusti esiintymästä mitenkään

julkisesti, vaikka uskoinkin harrastaneeni politiikkaa enemmän kuin moni muu.

Vain aivan pienessä piirissä puhuin siitä, mikä sisintäni liikutti ja veti

puoleensa. Tuosta mitä ahtaimmissa puitteissa puhumisesta oli paljon hyvää; opin

kylläkin vähemmän ’puhumaan’, mutta sen sijaan  tulin ihmisiä tuntemaan,

perehdyin heidän useinkin äärettömän alkeellisiin katsantokantoihinsa ja

vastaväitteisiinsä. Samalla koulutin itseäni, hukkaamatta aikaa ja

mahdollisuuksia, kehittääkseni itseäni edelleen. Siihen ei ollut varmastikaan

missään koko Saksassa niin suotuisaa tilaisuutta kuin tuohon aikaan Wienissä.

Yleinen poliittinen ajattelu oli tuolloin vanhassa Tonavan ; monarkiassa 

laajuudeltaan suurempaa ja avarampaa kuin samaan aikaan vanhassa Saksan

valtakunnassa ; ottamatta lukuun Preussin osia, Hampuria ja Pohjanmeren

rannikkoa. Tarkoitan kyllä Itävallalla tässä sitä suuren Habsburgien valtakunnan

aluetta, joka saksalaisen väestönsä ansiosta ei ainoastaan joka suhteessa ollut

tämän valtakunnan synnyn historiallinen aiheuttaja ylipäänsä, vaan jonka

asujaimistossa myös yksinomaan piili se voima, jonka kautta monen vuosisadan

pystyi tuolle keinotekoiselle valtiolliselle muodostelmalle antamaan sisäisen

kulttuurielämän. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremmassa määrin oli tämän

valtakunnan olemassaolo ja tulevaisuus nimenomaan valtakunnan tuon alkusolun

säilymisen varassa.

Kun Itävallan vanhat perintömaat olivat valtakunnan sydän, joka aina ajoi uutta

verta valtiollisen ja kulttuurielämän verenkiertoon, niin Wien oli samalla

kertaa sen aivot ja tahto. Jo yksistään ulkonaisen olemuksen perusteella saattoi

tuolle kaupungille tunnustaa oikeuden hallita ja vallita yhdistävänä

kuningattarena sellaista kansamosaiikkia, saada oman kauneutensa loistossa

kokonaisuuden osoittamat pahat vanhuudenheikkouden merkit unohtumaan. Vaikka

valtakunta sisäisesti järkkyikin ankarasti eri kansallisuuksien keskenään

käymistä verisistä taisteluista, nähtiin ulkomailla, ja erikoisesti Saksassa,

pelkästään tuon kaupungin miellyttävä, rakastettava kuva. Harhakuvitelma oli

sitäkin suurempi, kun Wien juuri tuohon aikaan näytti joutuneen ehkä viimeiseen

ja suurimpaan näkyvään nousukauteensa. Todella nerokkaan pormestarin ohjaamana

vanhan valtakunnan kunnianarvoinen keisarinkaupunki havahtui vielä kerran

ihmeelliseen uuteen elämään. Viimeinen suuri saksalainen, joka lähti Ostmarkin

asuttajakansan riveistä, ei virallisesti kuulunut ns. ’valtiomiesten’ joukkoon;

mutta loihtiessaan valtakunnan pääkaupungin ja hallintokaupungin Wienin

pormestarina ilmoille suunnattoman aikaansaannoksen toisensa perästä, voisipa

sanoa kunnallisen talous ; ja kulttuuripolitiikan kaikilla aloilla tuo tohtori

Lueger lujitti koko valtakunnan sydäntä, ja tätä kiertotietä hänestä tuli

suurempi valtiomies kuin kaikki silloiset ns. ’diplomaatit’ yhteensä.

Kun se kansojensikermä, jonka nimenä oli Itävalta, sentään lopulta hajosi, tämä

ei suinkaan pienimmässäkään määrässä puhu vanhan Ostmarkin saksalaisten

poliittista kykyä vastaan, vaan se oli vain sen seikan auttamaton seuraus, että

10;miljoonaisen kansan oli ajan pitkään mahdoton pitää koossa valtakuntaa, jossa

oli 50 miljoonaa moniin eri kansallisuuksiin kuuluvaa asukasta, kun vielä aivan

tiettyjä edellytyksiä ei ajoissa ollut tarjona. Itävallan saksalaiset

ajattelivat enemmän kuin suuripiirteisesti. He olivat aina tottuneet elämään

suuren valtakunnan puitteissa eivätkä olleet koskaan menettäneet siihen

liittyvien tehtävien tuntoaan. He olivat tuossa valtiossa ainoat, joiden katse

kantoi ahtaiden kruununmaiden rajojen yli valtakunnanrajoille saakka; jopa, kun

kohtalon oli määrä heidät lopulta erottaa yhteisestä isänmaasta, he yrittivät

lakkaamatta yhä edelleen suoriutua suunnattomasta tehtävästään ja säilyttää

saksalaisuudelle sen, mitä esi;isät aikoinaan olivat loppumattomissa

taisteluissa idältä vallanneet.

Tällöin on vielä muistettava, että tätä tehtävää lisäksi saatettiin suorittaa

vain puolin voimin; sillä parhaimpien sydän ja muisto eivät koskaan lakanneet

tuntemasta yhdessä yhteisen emämaan puolesta, ja kotimaan osaksi liikeni vain

tähteet. Jo Itävallan saksalaisten yleinen näköpiiri oli verraten avara. Heidän

taloudelliset suhteensa ulottuivat usein melkein yli ;koko tuon monenkirjavan

valtakunnan. Melkein kaikki todella suuret yritykset olivat heidän käsissään,

teknikoiden j a virkamiesten joukossa olivat johtavat henkilöt Itävallan

saksalaisia. Heidän hallussaan oli myöskin ulkomaankauppa, sikäli kuin

juutalaiset eivät olleet saaneet kynsiinsä tuota heidän ikimuistoista

työalaansa. Poliittisessa suhteessa he olivat ainoat, jotka pitivät valtiota

koossa. Jo sotapalvelus heitti heidät kauas ulkopuolelle kotiseudun ahtaiden

rajojen. Itävallan saksalaiset alokkaat voivat kyllä joutua saksalaisiin

rykmentteihin, mutta noiden rykmenttien majoituspaikat saattoivat olla yhtä

hyvin Hertsegovinassa kuin Wienissä tai Galitsiassa. Upseerikunta oli yhä vielä

saksalaista, korkein virkamiehistö suurimmaksi osaksi. Vihdoin taide ja tiede

olivat saksalaiset. Jollei oteta lukuun uusimman taidekehityksen roskaa,

jollaista muuten mikä tahansa neekerikansakin olisi varmaan pystynyt luomaan,

saksalaiset olivat ainoat, joilla oli todellista taiteentajua ja jotka sitä myös

levittivät. Musiikin, rakennus ja kuvanveisto samoin kuin maalaustaiteen alalla

Wien oli se lähde, joka ehtymättömästä runsaudestaan varusti koko

kaksoismonarkian osoittamatta silti itse koskaan näkyviä ehtymisen oireita.

Saksalaiset olivat vihdoin myöskin kannattavana voimana koko ulkopolitiikassa,

jollei oteta huomioon lukumäärältään verraten harvoja unkarilaisia. Mutta

kuitenkin olivat kaikki tämän valtakunnan pystyssä pito yritykset turhia, koska

olennaisinta edellytystä puuttui.  Itävallan monenkansanvaltiolla oli ainoastaan

yksi mahdollisuus voittaa eri kansakuntien edustamat keskipakoisvoimat. Joko

valtakuntaa olisi pitänyt hallita keskitetysti ja samalla se järjestää

sisäisesti saman periaatteen mukaisesti, tai muuten oli koko valtiota ylipäänsä

mahdoton ajatella. Joinakin valoisina hetkinä päästiin ’kaikkein

korkeimmassakin’ paikassa tästä selvyyteen, mutta enimmäkseen se unohtui jo

vähän ajan kuluttua tai sitten ajatuksesta luovuttiin vaikeasti toteutettavana.

Jokainen ajatus valtakunnan muodostamisesta pitemmälle liittovaltioksi oli

auttamattomasti tuomittu epäonnistumaan, koska puuttui voimakkuudeltaan

ylivoimaista valtiollista keskisolua. Sen lisäksi vielä sisäiset edellytykset

olivat Itävallassa olennaisesti toisenlaiset kuin Bismarckin luomassa Saksan

valtakunnassa. Saksassa oli kysymys ainoastaan poliittisten perinteiden

voittamisesta, koska oli aina olemassa yhteinen sivistyspohja. Ennen kaikkea

Saksassa oli ; muutamia pieniä vieraita kansansirpaleita lukuun ottamatta

;ainoastaan yhden kansan jäseniä. Itävallassa olosuhteet olivat päinvastaiset.

Täällä ei ollut ; Unkaria lukuun ottamatta ; eri osamaissa poliittisia muistoja

omasta suuruudesta joko ollenkaan olemassakaan tai aika oli kuin sienellä ne

pyyhkinyt pois tai ainakin himmeiksi ja epäselviksi. Sen sijaan noissa eri

maissa nyt kansallisuusaatteen aikakaudella kehittyi kansallisia voimia, joiden

voittamisen täytyi muodostua samassa määrin vaikeammaksi, kun pitkin monarkian

rajoja alkoi muodostua kansallisvaltioita, joiden asukkaat olivat rodultaan joko

sukulaisia tai aivan samojakin kuin eräät Itävallan kansansirpaleet, niin että

niillä saattoi nykyisin jo olla puolestaan näihin suurempi vetovoima kuin mitä

Itävallan saksalaisille oli mahdollista.

Ei edes itse Wien kestänyt ajan pitkään tuota taistelua. Budapestin kehittyessä

suurkaupungiksi se oli ensi kerran saanut kilpailijan, jonka tehtävänä ei enää

ollut pitää koossa yhteistä monarkiaa, vaan pikemminkin vahvistaa sen erästä

osaa. Lyhyen ajan kuluttua jo Praag noudatti tämän osoittamaa esimerkkiä, sen

jälkeen Lemberg (Lwöw), Laibach (Ljubljana) jne. Samalla kuin nuo entiset

maaseutukaupungit kohosivat eri osamaiden kansallisiksi pääkaupungeiksi,

muodostui nyt myöskin yhä itsenäisemmän sivistyselämän keskuksia. Mutta vasta

silloin saivat kansallis;poliittiset vaistot henkisen perustansa ja

syventymisensä. Niin siis täytyi olla joskus tulossa ajankohta, jolloin nuo eri

kansoissa piilevät käyttövoimat kasvoivat mahtavammiksi kuin yhteisedut ja

;pyyteet, ja silloin oli Itävallan loppu tullut. Tuon kehityksen kulun saattoi

hyvin selvästi todeta Joosef II:n kuoleman jälkeen. Sen nopeus johtui

erinäisistä tekijöistä, jotka osaksi johtuivat monarkiasta itsestään, osaksi

taas olivat seurauksena valtakunnan kulloisestakin ulkopoliittisesta asemasta

Jos mieli todella ryhtyä taisteluun tuon valtakunnan pystyssä pysymisen puolesta

ja käydä se päähän asti, saattoi ainoastaan yhtä arastelematon kuin sitkeä ja

hellittämätön keskitys johtaa päämäärään. Mutta ennen kaikkea olisi täytynyt

silloin korostaa puhtaasti muodollista yhteenkuuluvaisuutta periaatteessa

määräämällä yksi yhteinen valtionkieli, jolloin myöskin hallinnolle olisi

annettu käteen se teknillinen apukeino, jota vailla yhtenäinen valtio ei kerta

kaikkiaan voi pysyä pystyssä. Samoin voidaan ainoastaan siinä tapauksessa koulun

ja opetuksen avulla saada herätetyksi yhtenäinen valtiollinen ajattelutapa. Se

ei ollut saavutettavissa vuosikymmenessä eikä kahdessa, vaan se täytyi

suunnitella pitämällä silmällä vuosisatoja, samoin kuin kaikissa

asutuskysymyksissä on annettava suurempi merkitys sitkeydelle ja sisulle kuin

hetken tarmonpuuskalle.

On itsestään selvää, että sitten sekä hallinnon että poliittisen johdon täytyy

toimia mitä ehdottomimman yhtenäisesti. Minulle oli tavattoman opettavaa todeta,

minkä vuoksi niin ei tapahtunut tai pikemminkin, minkä vuoksi ei niin ollut

tehty. Ainoastaan se, joka oli syypää tuohon laiminlyöntiin, oli syypää

valtakunnan sortumiseen. Vanha Itävalta oli enemmän kuin jokin muu valtio

johtonsa suuruuden varassa. Sieltähän puuttui kansallisvaltioiden perustaa,

joilla aina on kansallinen pohja säilyttävänä voimana, vaikka johto semmoisenaan

horjuisi ja järkkyisi suurestikin. Yhtenäinen kansallisvaltio voi asujaimistonsa

luontaisen hitauden ja siihen liittyvän vastustuskyvyn varassa useinkin kestää

hämmästyttävän pitkiä mitä huonoimman hallinnon kausia sisäisesti sortumatta.

Usein voi tuolloin näyttää siltä, kuin ei sellaisessa ruumiissa enää olisi

henkeä rahtuakaan, kuin se olisi aivan kuollut, kunnes tuo kuolleeksi luultu

äkkiä kohentuneekseen taas pystyyn ja osoittaa muulle ihmiskunnalle

ällistyttäviä merkkejä häviämättömästä elinvoimastaan.

Mutta toisin on asianlaita sellaisessa valtakunnassa, joka on muodostunut

useista eri kansoista ja jota ei pidä yhdessä yhteinen veri, vaan pikemminkin

yhteinen nyrkki. Siellä ei jokainen johdon heikkous vie valtion talviuneen, vaan

antaa aiheen kaikkien niiden yksilöllisten vaistojen heräämiseen, jotka uinuvat

veressä pääsemättä kehittymään sellaisina aikoina, jolloin johdossa on

ylivoimainen tahto. Tuota vaaraa voidaan vähentää ainoastaan vuosisataisella

yhteisellä kasvatuksella, yhteisten perinteiden, yhteisten pyrintöjen ja

harrastusten jne. avulla. Kuta nuorempia tuollaiset valtiomuodostelmat ovat,

sitä suuremmassa määrin ne niin ollen ovat johdon suuruuden varassa, jopa ne,

suurten voimaihmisten ja hengensankarien aikaansaannoksina usein jälleen

hajoavat kohta yksinäisen suuren perustajansa kuoltua. Mutta ei vielä

vuosisatojen kuluttuakaan voi noita vaaroja pitää voitettuina, ne vain piilevät

ja uinuvat, ehkä hyvinkin äkkiä havahtuakseen niin pian kuin yhteisen johdon

heikkous, kasvatuksen voima ja kaikkien perinteiden arvovalta eivät enää pysty

voittamaan eri kansanheimojen elämänhalun vauhtia

Habsburgin suvun järkyttävä rikkomus on ehkä juuri se, ettei se käsittänyt tätä.

Yhdelle ainoalle heidän joukostaan kohtalo vielä piteli soihtuaan valaisemassa

hänen maansa tulevaisuutta, sitten se sammui ainiaaksi. Joosef II,

saksalais;roomalainen keisari, huomasi tyrmistyttäväksi kauhukseen, miten hänen

hallitsijahuoneensa, joka jo oli tungettu valtakunnan äärimmäiseen kolkkaan,

täytyi ennemmin tai myöhemmin hukkua tuon kansojen Babylonin kurimukseen, jollei

isien laiminlyöntejä saataisi vielä viime hetkessä korjatuksi. Yli;inhimillisin

voimin asettui tuo ’ihmisten ystävä’ vastustamaan esi;isiensä laiminlyöntejä ja

koetti vuosikymmenessä saada  korjatuksi, mitä edellisinä vuosisatoina oli lyöty

laimin. Jos kohtalo olisi suonut hänelle edes neljäkymmentä vuotta aikaa

työhönsä ja jos vain pari seuraavaa polvea olisi jatkanut alulle pantua työtä

samoja uria, tuo ihme olisi todennäköisesti onnistunut. Mutta hänen kuollessaan

tuskin kymmenen vuotta hallittuaan, sielullisesti ja ruumiillisesti murtuneena,

hänen kerallaan vaipui hautaan myöskin hänen työnsä ikuiseen uneen

Kapusiinikirkon hautaholviin heräämättä enää milloinkaan eloon.

Hänen seuraajansa eivät olleet hengeltään enempää kuin tahdonvoimaltaankaan tuon

tehtävän mittaisia. Kun sitten ensimmäiset kumoukselliset uuden ajan enteet

leimahtelivat kautta Euroopan, silloin Itävallassakin alkoi hiljalleen kyteä.

Mutta kun tuli sitten viimein puhkesi ilmi liekkiin, se ei saanut ravintoaan

niinkään paljon yhteiskunnallisista ja yleispoliittisista syistä kuin

alkuperältään kansallisista käyttövoimista.

V:n 1848 vallankumousta saattoi kaikkialla pitää luokkataisteluna, mutta

Itävallassa se jo oli uuden rotutaistelun alkua, Kun saksalaiset sillä kertaa

joko unohtaen tämän sen alkuperän perän tai sitä huomaamatta asettuivat

vallankumouksellisen kansannousun palvelukseen, he sillä teollaan sinetöivät

oman kohtalonsa. He olivat osaltaan auttamassa heräämään sitä länsimaisen

demokratian henkeä, joka lyhyessä ajassa riisti heiltä heidän oman

olemassaolonsa perusteet. Muodostamalla parlamentaarinen kansanedustuselin,

ennen kuin oli määrätty ja vakautettu yhteinen valtionkieli, oli laskettu

perusta saksalaisen kansan ylivallan lopulle monarkiassa. Samasta hetkestä oli

myöskin valtio itse tuomittu tuhoon. Kaikki, mitä sitten seurasi, oli pelkästään

valtakunnan historiallista hajaantumista. Tuon hajaannuksen kulun seuraaminen

oli yhtä puistattavaa kuin opettavaakin. Tuhansin ja taas tuhansin eri muodoin

tuo historian tuomio täyttyi yksityiskohdissaan. Että suuri osa ihmisistä vaelsi

sokeina keskellä hajaannuksen merkkejä, todisti ainoastaan, että jumalat

tahtoivat Itävallan tuhoa. En aio tässä puuttua tämän pitemmälti

yksityiskohtiin, koska se ei ole tämän kirjan tehtävä. Tahdon vain ottaa

lähemmän tarkastelun piiriin ne tapahtumat, joilla alati samoina pysyvinä

kansojen ja valtioiden rappeutumisen syinä on merkitystä meidänkin ajallemme ja

jotka vihdoinkin auttoivat minua lujittamaan poliittisen ajatustapani perusteet.

Niiden laitosten joukossa, jotka kaikkein selvimmin saattoivat osoittaa

Itävallan monarkian rikkinäisyyden myöskin ylipäänsä kaikkea muuta kuin

tarkkanäköiselle poroporvarille, oli ensimmäisenä juuri se, jonka olisi pitänyt

olla kaikkein lujin ja voimakkain ; parlamentti eli, niin kuin sen nimi

Itävallassa kuului, valtakunnanneuvosto. Tuota laitosta luotaessa oli ilmeisesti

saatu esikuva Englannista, klassillisen demokratian maasta. Sieltä otettiin koko

tuo maata onnellistava laitos ja siirrettiin se Wieniin mahdollisimman

muuttamattomana.

Toisessa kamarissa ja herrainhuoneessa saattoi Englannin kaksikamarijärjestelmä

juhlia uutta ylösnousemustaan. Itse ’huoneet’ 1. ’kamarit’ vain olivat hieman

erilaiset. Kohottaessaan aikoinaan Lontoon Parlamentintalon Thamesin aalloista

Barry tarttui brittiläisen maailmanvallan historiaan ja nouti sieltä koristukset

loistorakennuksensa 1200 seinäkomeroon, konsoliin ja pylvääseen. Kuvanveisto­ja

maalaustaiteellisesti tuli lordien ja kansan talosta kansakunnan maineen

pyhäkkö. Tässä jo Wienillä oli ensimmäiset vaikeudet. Sillä saatuaan uuden

kansanedustuslaitoksen marmoripalatsin viimeiset päädyt ja otsikot valmiiksi ei

tanskalaisella Hansenilla ollut koristeluiksi tarjona mitään muuta kuin yrittää

lainailla antiikin maailmasta. Roomalaiset ja kreikkalaiset valtiomiehet ja

filosofit somistavat nyt tuota ’länsimaisen demokratian’ teatterirakennusta, ja

kuvaannollisen irvokkaana vetää kiskoo molempien kamarien yllä nelivaljakko

kaikkiin neljään ilmansuuntaan ilmentäen siten silloista sisäistä touhua

mahdollisimman sattuvasti. Eri  kansallisuudet olivat kieltäytyneet loukkauksena

ja ärsytyksenä suvaitsemasta sellaista, että tuossa luomuksessa olisi saatu

ihannoida Itävallan historiaa, samoin kuin itse Saksan keisarikunnassakin vasta

maailmansodan taistelujen jyrinässä uskallettiin Wallotin luoma Valtiopäivätalo

omistaa otsikkokirjoituksella Saksan kansalle. Kun ensi kerran ; en ollut

silloin vielä kahtakymmentä täyttänyt menin tuohon Franzensringin

loistorakennukseen katsomaan ja kuuntelemaan toisen kamarin istuntoa, mieleni

valtasivat mitä ristiriitaisimmat tunteet. Olin aikojen alusta vihannut

parlamenttia, mutta en semmoisenaan, en laitoksena. Päin vastoin, vapautta

rakastavana miehenä en voinut kuvitellakaan mitään muuta hallitusta

mahdolliseksi, koska millaisen tahansa diktatuurin ajatus olisi, Habsburgin

hallitsijahuoneeseen omaksumani asenteen vuoksi, mielestäni tuntunut rikokselta

vapautta ja kaikkea tervettä järkeä vastaan.

Tässä oli varsin suuri osansa sillä seikalla, että mieleeni oli, kun olin

lukenut paljon sanomalehtiä, itse sitä aavistamattani syöpynyt tiettyä ihailua

Englannin parlamenttia kohtaan, josta ihailusta en niin vain päässyt eroon. Se

arvokkuus, jota sen alahuonekin osoitti hoitaessaan tehtäviään (niin kuin

sanomalehdistömme osasi kovin kauniisti kuvailla), teki minuun mahtavan

vaikutuksen. Saattoiko ylimalkaan ollakaan ylevämpää kansallisen itsehallinnon

muotoa? Mutta juuri sen vuoksi olin Itävallan parlamentin vihollinen. Minusta

tuntui, että koko se muoto, miten siellä esiinnyttiin, ei ollut suuren esikuvan

arvoa vastaava. Nyt tuli vielä lisäksi seuraavaa: Saksalaisuuden kohtalo

Itävallan valtiossa oli sen varassa, millainen asema sillä oli

valtakunnanneuvostossa. Yleisen ja salaisen äänioikeuden toimeenpanoon asti sitä

oli parlamentissa puolustanut ; joskin vähäinen ; saksalainen enemmistö. Jo tuo

asiaintila oli arveluttava. koska sosiaalidemokraatit olivat kansallisesti

epäluotettavia ja ratkaisevissa saksalaisuutta koskevissa kysymyksissä aina

menettelivät vastoin saksalaisuuden etuja jotteivät näet olisi herättäneet

nurjamielisyyttä  vieraiden kansojen keskuudessa olevissa kannattajissaan.

Sosiaalidemokraatteja ei enää tuohon aikaankaan voinut pitää saksalaisena

puolueena. Mutta kun yleinen äänioikeus tuli voimaan, lakkasi saksalaisten

puhtaasti lukumääräisenäkin enemmistönä olo. Nyt ei enää ollut mitään esteitä

yhä pitemmälle kehittyvän saksalaisuuden valtakunnasta hävittämisen tiellä.

Kansallisesta itsesäilytysvaistostani johtuen pidin jo siihen aikaan tuosta

syystä kansanedustuslaitoksesta hyvin vähän, siellä kun saksalaisuuden asiaa

aina petettiin, sen sijaan  että sitä olisi edustettu. Mutta nuo kaikki olivat

sellaisia haittoja ja puutteita, joita ei voinut ; samoin kuin paljoa muutakaan

; panna itse asian syyksi semmoisenaan, vaan Itävallan valtion olemuksen syyksi.

Aikoinani vielä ajattelin, että jos parlamenttiin saataisiin palautetuksi

saksalainen enemmistö, ei olisi enää mitään syytä asennoitumiseen sitä vastaan,

niin kauan kuin vanha valtakunta ylimalkaan pysyi pystyssä.

Tuollainen sisäinen käsitys mielessäni siis astuin ensi kerran noihin yhtä

pyhiin kuin kiistanalaisiin suojiin. Minulle ne kylläkin olivat pyhät yksinomaan

tuon ihanan rakennuksen ylevän kauneuden vuoksi. Helleeninen ihmeteos

saksalaisella kamaralla. Mutta kuinka pian mieleni joutuikaan kuohuksiin

silmieni edessä tapahtuvan surkean näytelmän vuoksi! Saapuvilla oli muutamia

satoja noita kansanedustajia, joiden oli juuri määriteltävä kantansa tärkeässä

taloudellisessa kysymyksessä. Tuo ensimmäinen päivä riitti askarruttamaan

ajatuksiani viikkokaupalla. Siellä puhutun sanan henkinen pitoisuus pysyi

todellakin masentavalla tasolla, sikäli kuin koko lörpötystä pystyi ollenkaan

ymmärtämäänkään; sillä muutamat noista herroista eivät puhuneet saksaa, vaan

slaavilaista äidinkieltään tai pikemminkin niiden murteita. Nyt minulla oli

tilaisuus omin korvin kuulla samaa, mitä sitä ennen olin tiennyt ainoastaan

sanomalehdistä lukemalla. Hurjasti  viittilöivä, sikin sokin kaikissa

mahdollisissa  eri äänilajeissa huuteleva, hurjasti elehtivä joukko,

puhe­miehenä harmiton vanha setä, joka otsansa hiessä pani parastaan pitääkseen

laitoksen arvoa yllä soittamalla vimmatusti kelloa ja vuoroin lausuillen

rauhoittavia sanoja, vuoroin huudellen kehoittavia, varoittavia huudahduksia.

Täytyi väkisinkin hymyillä. Muutamaa viikkoa myöhemmin olin taaskin

parlamentissa. Kuva oli kokonaan muuttunut, sitä ei tuntenut entisekseen. Sali

oli aivan tyhjä. Siellä nukuttiin. Muutamia parlamentinjäseniä istuskeli

paikoillaan haukotellen toisilleen päin naamaa, yksi ”piti puhetta”. Puhetta

johti alahuoneen varapuhemies; tämä tuijotteli saliin osoittaen mitä ilmeisimpiä

ikävystyneisyyden merkkejä. Mieleeni sukelsivat ensimmäiset epäilykset. Milloin

ikinä

vain suinkin joudin, pistäydyin yhä uudelleen alahuoneessa katselemassa hiljaa,

tarkkaavasti tilannekuvaa, kuuntelin pu­heita, mikäli niitä ymmärsin, tutkin

tämän murheellisen valta­kunnan kansallisuuksien valioiden enemmän tai vähemmän

älykkäitä  kasvoja ; ja rupesin sitten vähitellen ajattelemaan omia ajatuksiani.

Yksi vuosi tuollaista rauhallista tarkkailua ja havainnoimista riitti

ratkaisevasti muuttamaan tai kumoamaan entiset ajatukseni  tuon laitoksen

olemuksesta. Sisimpäni ei enää asettunut vastustamaan sitä vääristynyttä muotoa,

jollaiseen tuo ajatus oli Itävallassa hahmottunut; ei, nyt en enää voinut

tunnustaa parlamenttia semmoisenaan. Siihen saakka olin käsittänyt Itävallan

parlamentin onnettomuudeksi sen, että sieltä puuttui saksalaista enemmistöä,

mutta nyt havaitsin tuon onnettomuuden johtuvan koko laitoksen laadusta ja

luonteesta. Mielessäni heräsi joukko kysymyksiä. Aloin perehtyä enemmistön

määräämisvallan demokraattiseen periaatteeseen koko tuon laitoksen perustana,

mutta en silti jättänyt panematta yhtä tarkoin merkille niiden herrojen henkistä

ja siveellistä arvoa, joiden oli kansakuntien valioina määrä palvella tuota

päämäärää. Siten tulin samalla kertaa tuntemaan sekä laitoksen että sen

kannattajat. Muutamassa vuodessa hahmottui tietojen ja havaintojen perusteella

plastillisen selväksi uudemman ajan arvokkaimman ilmiön perikuva:

parlamentaarikko. Hänen kuvansa alkoi syöpyä mieleeni sellaisessa muodossa,

ettei siinä sen koommin enää ; koskaan tapahtunut olennaisia muutoksia. Tälläkin

kertaa oli käytännöllisen todellisuuden havainto opetus minut vapauttanut

tukehtumasta teoriaan, joka ensi näkemältä tuntuu monista kovin houkuttelevalta,

mutta joka on silti laskettava ihmiskunnan rappioilmiöiden joukkoon.

Nykyinen länsimainen demokratia on marxilaisuuden edellä;kävijä, jälkimmäinen ei

olisi ollenkaan ajateltavissa ilman edellistä. Demokratia ensin muokkaa tuolle

maailmanrutolle otolliseksi maaperän, missä tauti sitten voi levitä. Luodessaan

ulkonaisen ilmenemismuotonsa, parlamentarismin, se loi itselleen vielä ’loan ja

tulen irvokkaan sikiön, jonka ’tuli’ käsittääkseni on tällä hetkellä

valitettavasti palanut loppuun. Minun täytyy olla kohtalolle ylen kiitollinen,

kun se asetti tutkittavakseni jo Wienissä tämänkin kysymyksen, sillä pahoin

pelkään, että niinä aikoina olisin tehnyt Saksassa vastauksen itselleni liian

helpoksi. Jos olisin tullut sen laitoksen, jota sanotaan ’parlamentiksi’,

naurettavuuden tuntemaan ensinnä Berliinissä, olisin ehkä päätynyt

päinvastaiseen tulokseen ja asettunut, enkä ilman näennäisesti pätevää syytä,

niiden puolelle, jotka käsittivät kansan ja valtakunnan onneksi yksinomaan

keisariajatuksen vallan edistämisen ja siten pysyivät joka tapauksessa ajan ja

ihmisten suhteen vieraina ja sokeina. Itävallassa se oli mahdotonta. Täällä ei

päässyt niin helposti hairahtumaan erehdyksestä toiseen. Jos parlamentista ei

ollut mihinkään, niin vielä vähemmän Habsburgit kelpasivat mihinkään ; missään

tapauksessa ainakaan enää. Täällä ei ollut siinä kyllin, että hylkäsi

parlamentarismin; sillä silloin jäi aina avoimeksi kysymys: mikäs nyt eteen? Jos

valtakunnanneuvosto olisi hylätty ja poistettu, olisi ainoaksi hallitusvallaksi

jäänyt Habsburgin hallitsijahuone; varsinkin minulle sietämätön ajatus. Tämän

erikoisen asiaintilan vaikeus johti minut perusteellisemmin tutkimaan kysymystä

sinänsä kuin mitä muuten yleensä kai olisi noin nuorella iällä tapahtunut. Ennen

kaikkea muuta ja kaikkein eniten antoi minulle ajattelemisen aihetta yksilöiden

ilmeinen kaiken vastuuntunnon puute. Parlamentti tekee jonkin päätöksen, jonka

seuraukset saattavat olla hyvinkin tuhoisat, mutta kukaan ei ota siitä vastuuta

kantaakseen, ketään ei voida koskaan vaatia siitä tilille. Sillä onko se muka

vastuun ottamista kannettavakseen, että vertojaan vailla olevan romahduksen

jälkeen siihen syypää hallitus eroaa? Tai että hallituskokoomusta muutetaan, tai

että parlamentti hajoitetaan?

Voiko horjuvaista ihmisenemmistöä koskaan saada vastuuseen mistään? Eikö

jokainen vastuunalaisuusajatus ehdottomasti liity asianomaiseen henkilöön? Mutta

voiko käytännöllisesti katsoen jonkin hallituksen johtomiestä vaatia vastuuseen

teoista, joiden synty ja toimeenpano on tykkänään jonkin ihmispaljouden tahdon

ja suosion varassa? Taikka: eikö johtavan valtiomiehen tehtävänä pidetä, sen

sijaan, että hänen on löydettävä luova ajatus tai suunnitelma semmoisenaan,

pikemminkin sitä taitoa, että hän saa tyhjäpäisen lammaskatraan käsittämään

suunnitelmiensa nerokkuuden saadakseen näiltä sitten kerjätyksi heidän

suosiollisen suostumuksensa? Onko valtiomiehen pettämätön tunnusmerkki, että

hänellä on suostuttelun ja vakuuttelun lahja yhtä suuressa määrin kuin

valtiomiesviisautta hahmottelemaan suuria suuntaviivoja ja tekemään suuria

päätöksiä? Onko johtajan kykenemättömyys sillä todistettu, ettei hänen onnistu

voittaa tietyn aatteen kannattajaksi  enemmän tai vähemmän säädyllisten

sattumien voimalla kokoon haalitun joukon enemmistöä? Niin, onko tuo joukko

ylipäänsä milloinkaan käsittänyt aatetta, ennen kuin sen saavuttamasta

menestyksestä tuli sen suuruuden julistaja? Eikö jok'ikinen nerokas työ tässä

maailmassa ole neron näkyvä vastalause suurten joukkojen hitautta ja

haluttomuutta vastaan? Mutta mikä neuvoksi valtiomiehelle, jonka ei onnistu

mielistelyillään hankkia suunnitelmilleen tuon joukon suosiota? Onko hänen se

ostettava?

Vai pitääkö hänen, ottaen huomioon kansalaistensa tyhmyys, luopua elintärkeiksi

havaitsemiensa tehtävien ajamisesta perille ja vetäytyä syrjään, vai pitääkö

hänen yhtäkaikki pysyä paikallaan? Eikö todellinen luonneihminen joudu

sellaisessa tapauksessa auttamattomaan ristiriitaan tiedon ja sopivaisuuden eli

paremmin sanoen rehellisen mielenlaadun kanssa? Missä on se raja, joka erottaa

toisistaan velvollisuuden yhteiskuntaa kohtaan ja oman kunnian vaatimukset? Eikö

jokaisen todellisen johtajan täydy kieltäytyä antamasta tällä tavoin alentaa

itseään poliittiseksi keinottelijaksi? Ja eikö toiselta puolen taas jokaisen

keinottelijan täydy tuntea kohtalon kutsuvan itseään ”tekemään politiikkaa”,

koska viimeisessä lopussa vastuuta ei koskaan joudu kantamaan hän, vaan jokin

koskaan saavuttamaton joukko? Eikö meidän parlamentaarinen

enemmistöperiaatteemme johda johtaja;ajatuksen häviämiseen? Luullaanko ehkä

tämän maailman edistyksen olevan lähtöisin enemmistöjen aivoista eikä yksilöiden

päästä? Vai luullaanko vastaisuudessa ehkä tultavan toimeen ilman tuota

inhimillisen sivistyksen edellytystä?

Eikö se päinvastoin nykyaikana tunnu välttämättömämmältä kuin konsanaan?

Koska parlamentaarinen enemmistön määräämisvallan periaate kieltää yksilön

arvovallan ja asettaa sen tilalle kulloinkin koolla olevan joukon lukumäärän, se

tekee syntiä luonnon ylimyksellistä perusajatusta vastaan; mutta Saksan nykyisen

’kerman’ rappion ei suinkaan tarvitse olla sen ruumiillistuma, mitä se, luonto,

käsittää aatelilla. Millaisia tuhoja tämä nykyajan demokraattisen

parlamentinherruuden tuote aiheuttaa, sitä on juutalaislehtien lukijan varmasti

vaikea kuvitella, mikäli hän ei ole oppinut itsenäisesti ajattelemaan ja

harkitsemaan. Se on ensinnäkin syynä siihen, että koko poliittinen elämä on

uskomattomassa määrin tulvillaan mitä ala;arvoisimpia meidän aikamme ilmiöitä.

Kuta enemmän todelliset johtajat vetäytyvät syrjään poliittisesta toiminnasta,

joka ei suurimmalta osaltaan voi olla luovia aikaansaannoksia ja työtä, vaan

tinkimistä ja kaupankäyntiä ja enemmistön suosion tavoittelua, sitä suuremmassa

määrin juuri sellainen toiminta vastaa pikkusielujen olemusta ja niin ollen

myöskin vetää näitä puoleensa.

Kuta kääpiömäisempiä sellaisen nykyajan lehmäkauppiaan henki ja kyvyt ovat, kuta

selvemmin hänen oma käsityksensä hänelle ilmaisee oman viheliäisyyden, sitä

uhemmin hän kiittää ja ylistää järjestelmää, joka ei ollenkaan vaadi häneltä

jättiläisen voimaa eikä nerokkuutta, vaan pikemminkin pitää parempana pikku

päällysmiehen oveluutta, jopa sellaista nokkeluutta suuremmassa arvossa kuin

itse Perikleen viisautta. Ja lisäksi ei tuollaisen pöhkön koskaan tarvitse

kiusautua joutumalla vastuuseen toiminnastaan. Hän on perusteellisesti

vapautunut siitä huolestaan jo yksistään sen perusteella, koska tietää mainion

hyvin, että on aivan yhdentekevää, millaisiksi hänen tuhertelunsa tulokset

valtiomiehenä muodostunevatkin; hänen loppunsa on jo ammoin ollut tähtiin

kirjoitettuna: ennemmin tai myöhemmin hänen on pakko luovuttaa paikkansa

toiselle, yhtä suurelle hengelle. Sillä on myöskin sellaisen rappeutumisen

merkkejä, että suurten valtiomiesten luku kasvaa samassa suhteessa kuin

yksilöiden mittapuu kutistuu kokoon. Mutta yhä lisääntyvä riippuvaisuus

parlamentin enemmistöistä pakottaa sen pienenemään pienenemistään, koska

toisaalta suuret henget kieltäytyvät olemasta typerien pölkkypäiden ja

suunsoittajien sätkynukkeina, toisaalta taas enemmistön, siis tyhmyyden

edustajat eivät vihaa mitään niin hartaasti kuin todellisia kykyjä. Sellaiselle

hölmöläisten valtuusmiesten kokoukselle on aina rauhoittavaa tietää, että

johdossa on. mies, jonka viisaus vastaa maiden saapuvilla olijoiden tasoa: sillä

tavallahan on jokaiselle suotu se ilo, että voi päästää aina väliin oman

nerokkuutensa leimahtamaan ;, mutta ennen kaikkea siksi, että koska ’Mikko

kerran johonkin pystyy, niin totta kai yhtä hyvin Mattikin!’

Lähinnä tämä demokratian keksintö vastaa kuitenkin erästä ominaisuutta, josta

viime aikoina on paisunut suorastaan häpeä, nimittäin meidän ns. johtajiemme

suuren osan pelkuruutta ja raukkamaisuutta. Millainen onni onkaan, että kaikissa

todellisissa ratkaisuissa voi piilottautua ns. enemmistön takinliepeiden

suojaan! Katsotaanpa kerran sellaista poliittista maantierosvoa, miten

huolellisesti hän jokaisen edesottamuksensa varalle kerjää enemmistön

kannatuksen varatakseen itselleen näin välttämättömät apurit ja rikostoverit

voidakseen siten milloin tahansa sysätä syyn toisten niskoille. Mutta tämä on

eräs pääsyitä siihen, minkä vuoksi moinen poliittinen toiminta on läpeensä

kunnollisesta ja siksi myöskin rohkeasta miehestä vastenmielistä ja vihattua,

jota vastoin se houkuttelee puoleensa kaikkia kehnoja luonteita ;sillä joka ei

tahdo ottaa mieskohtaisesti kantaakseen vastuuta teoistaan ja toimistaan, vaan

aina etsii toisten suojaa, on pelkuriheittiö Mutta kun sitten kansakunnan

johtajat ovat  tuollaisia raukkoja, se kostautuu ennen pitkää julmasti. Silloin

ei enää jakseta rohkaista mieltä päättäväiseen toimintaan, vaan mieluummin

alistutaan mihin tahansa, vaikka kuinkakin häpeälliseen kunniattomuuteen kuin

ryhdistäydytään päätöksen tekoon; eihän ole enää ketään, joka on itsestään

valmis asettamaan henkilönsä ja päänsä siekailemattoman ratkaisun toteuttamisen

pantiksi. Sillä erästä asiaa ei pidä eikä saa koskaan unohtaa: Enemmistö ei voi

tässäkään kohdin ikinä korvata miestä. Se ei ole aina yksistään tyhmyyden, vaan

myöskin pelkurimaisuuden edustaja. Ja yhtä mahdoton kuin on saada sadasta

pölkkypäästä yhtä viisasta, yhtä mahdoton on sadan pelkuriraukan tehdä

sankarimaista päätöstä.

Mutta kuta helpompi ja kevyempi on kunkin yksityisen johtajan vastuu, sitä

suuremmaksi kasvaa niiden luku, jotka mitä surkeimmasta vajaamittaisuudestaan

huolimatta tuntevat kohtalon kutsuvan heitä asettamaan kuolemattomat voimansa

kansakunnan palvelukseen. Niin, heidän on melkein mahdoton malttaa odottaa,

kunnes heidän vuoronsa tulee; he jonottavat suurella joukolla pitkässä jonossa,

tuskissaan ja karvain mielin laskien niiden lukua, jotka ovat vuorossa heidän

edellään, ja laskevat melkein sen tunnin ja hetken, joka inhimillisten

laskelmien mukaan vie heidät jonon alkupäähän. Sen vuoksi he kiihkeästi

odottavat jokaista muutosta siinä virassa, joka kangastaa heidän silmiensä

edessä, ja ovat kiitollisia jokaisesta häväistysjutusta, joka harventaa heidän

edellään olevien rivejä. Mutta jollei joku sittenkään tahdo väistyä omasta

valtaamastaan asemasta, he pitävät sitä melkein kuin yhteisvastuullisuutta

koskevan pyhän sopimuksen rikkomisena. Silloin he närkästyvät eivätkä ennen

lepää, ennen kuin tuo hävytön on vihdoinkin saatu kukistetuksi ja luovuttaa

vielä lämpimiltään paikkansa joukon käytettäväksi. Hän ei pääse kovinkaan pian

takaisin samaan asemaan. Kun näet jonkun tuollaisen olion täytyy luopua

asemastaan, hän yrittää heti paikalla uudelleen työntäytyä takaisin jonottajien

joukkoon, jollei toisten heti nostama melu ja meteli ja haukkumasanat saa häntä

peloitetuksi pois.

Tästä on seurauksena hirvittävän nopeat henkilönvaihdokset sellaisen

valtionhallinnon kaikkein tärkeimmissä asemissa ja virastoissa, tulos, jonka

vaikutus joka tapauksessa muodostuu epäsuotuisaksi, mutta usein suorastaan

tuhoisaksi. Sillä siinä tapauksessa eivät sellaisen tavan ja komennon uhriksi

joudu ainoastaan tyhmyrit ja epäkelvot, vaan vielä suuremmassa määrin myöskin

todelliset johtajat, mikäli kohtalon lainkaan onnistuu kohottaa heitä noihin

asemiin. Kun sellainen kerran on keksitty, heti paikalla muodostuu kiinteä,

yhtenäinen rintama häntä vastaan, sitä suuremmalla syyllä, milloin sellainen

henkilö  julkeaa tunkeutua tuohon ylevään seuraan olematta lähtöisin sen omista

riveistä. Siellä tahtoo jokainen periaatteesta olla vain vertaistensa joukossa

ja pitää yhteisenä vihollisena jok'ikistä sellaista miestä, joka todella voisi

olla ykkönen nollien joukossa. Ja siinä kohdin vaisto on sitäkin terävämpi, kuta

enemmän kaikkea muuta puuttuu.

Seurauksena tällaisesta on yhä laajemmalle leviävä johtavien kerrosten henkinen

köyhtyminen. Millaiseksi silloin tulos muodostuu kansakunnalle ja valtiolle, sen

voi päätellä jokainen, jollei vain itse kuulu noihin samaisiin ’johtajiin’.

Vanhassa Itävallassa rehoitti parlamentaarinen komento oikein jo

puhdasviljelyksenä. Jokaisen kulloinkin toimessa olevan pääministerin nimitti

kylläkin keisari ja kuningas, mutta jo tuo nimitys ei ollut sen kummempaa kuin

parlamentaarisen tahdon täyttämistä. Mutta se tapa, miten eri

ministerinpaikoista tingittiin ja käytiin kauppaa, oli jo kaikkein puhtainta

länsimaista demokratiaa. Tulokset olivatkin noudatettujen periaatteiden

veroiset. Erikoisesti yksityisten henkilöiden vaihteluja sattui yhä tiheämpään

yhä lyhyemmin väliajoin, niin että siitä lopulta tuli todellinen ajometsästys.

Samassa suhteessa kutistui kulloinkin vallassa olevien valtiomiesten suuruus

kutistumistaan, kunnes lopuksi oli enää yleensä jäljellä se piskuinen

parlamentaarinen keinottelijatyyppi, tyyppi, jonka valtiomiesansiot mitattiin ja

arvostettiin sen mukaan, miten taitavasti noiden keinottelijain onnistui

liimailla kokoon kulloinkin kysymykseen tulevat kokoomukset, siis suoriutua

kaikkein pienimmistä poliittisista kaupankäynneistä, jotka yksin pystyvätkin

ratkaisemaan noiden kansanedustajien sopivaisuuden käytännölliseen työhön.

Wienin koulussa saattoi tältä alalta saada mitä parhaan yleiskatsauksen. Yhtä

suurta houkutusta tunsin ryhtyä vertailemaan keskenään  noiden kansanedustajien

kykyjä ja tietoja sekä heitä odottavia tehtäviä. Tosin silloin täytyi

auttamattomasti, tahtoen tai tahtomattaan, ruveta lähemmin tutkimaan noiden

kansojen valioiden henkistä näköpiiriä, eikä tällöin mitenkään voinut olla

kiinnittämättä tarpeellista huomiota myöskin niihin tapahtumiin, jotka johtavat

näiden meidän julkisen elämämme loistoesimerkkien keksimiseen.

Maksoi todellakin vaivan tutkia myöskin sitä tapaa, miten noiden herrojen

todelliset kyvyt joutuivat asetetuiksi isänmaan palvelukseen ja miten niitä

käytettiin, siis heidän toimintansa teknillistä kulkua. Parlamentaarisen elämän

yleiskuva muodostui silloin sitä surkeammaksi, kuta lujemmin päätti tunkeutua

sisäisten olosuhteiden ytimeen, tutkia henkilöitä ja asiallisia perusteita

siekailemattoman, terävän tasapuolisesti ja ulkokohtaisesti. Niin, se on hyvin

suositeltavaa sellaisen laitoksen ollessa kysymyksessä, joka katsoo olevan

aihetta panna tukipylväänsä joka toisessa lauseessa vetoamaan tasapuolisuuteen

objektiivisuuteen ainoana jokaisen tutkimuksen ja jokaisen kannanmäärittelyn

perustana. Jos tutkii noita herroja itseään ja heidän katkeran olemassaolonsa

lakeja, täytyy tulosta ihmetellä. Ei ole ainoaakaan periaatetta, joka

ulkokohtaisesti tasapuolisesti katsottuna on niin väärä kuin parlamentarismin

periaate.

Voi vielä jättää kokonaan ottamatta huomioon, millä tavoin noiden herrojen

kansanedustajien vaali tapahtuu, miten he ylipäänsä pääsevät toimeensa ja uuteen

arvoasemaansa. Että tällöin on ainoastaan mitättömän murto;osan suhteen

kysymyksessä yleisen toivomuksen, saati tarpeen tyydyttäminen, se selviää

silmänräpäyksessä jokaiselle, joka tekee itselleen selväksi, ettei suurten

joukkojen poliittinen vaisto ole suinkaan niin kehittynyt  että se itsestään

pääsisi kohoamaan tiettyihin yleispoliittisiin  katsantokantoihin ja etsimään ne

henkilöt, jotka voivat tulla kysymykseen asian yhteydessä. Se, mitä aina

tarkoitamme sanoilla ’julkinen mielipide’, johtuu ainoastaan pienen pieneksi

osaksi yksilöiden omakohtaisista kokemuksista, saati tiedoista ja havainnoista,

sitä vastoin suurimmaksi osaksi siitä käsityksestä, joka saadaan syntymään

harjoittamalla hellittämättömän tarmokkaasti ja sitkeästi ns.

’valistustoimintaa’. Samoin kuin tunnustuksellinen kanta on kasvatuksen tulos ja

vain uskonnollinen tarve semmoisenaan uinuu ihmisen sisimmässä samoin edustaa

joukkojen poliittinen mielipide ainoastaan monesti kerrassaan uskomattoman

sitkeästi ja perinpohjaisesti harjoitetun sielun ja ymmärryksen muokkauksen

tulosta. Ehdottomasti suurin osa siitä poliittisesta kasvatuksesta, jota tässä

tapauksessa voi erittäin sattuvasti kuvata propagandasanalla, tulee

sanomalehdistön tilille. Se ensi sijassa pitää huolen tästä valistustoiminnasta,

joten siitä siten tulee eräänlainen aikaihmisten koulu. Mutta tuo kasvatus ei

ole valtion käsissä, vaan osittain mitä ala;arvoisimpien voimien hallussa. Juuri

Wienissä minulla oli jo nuorena miehenä mitä parhain tilaisuus tulla oikein

tuntemaan tuon joukkokasvatuskoneiston omistajat ja henkiset tehtailijat. Alussa

väkisinkin ihmettelin, miten lyhyessä ajassa tuo kaikkein pahin suurvalta

valtiossa voi saada luoduksi tietyn mielipiteen, vaikka olisi ollut kysymyksessä

yleisön keskuudessa varmasti vallalla olevien sisäisten toiveiden ja

katsantokantojen muuttaminen ja vääristäminen.

Muutamassa päivässä oli naurettavan vähäpätöinen asia paisutettu merkittäväksi

valtioteoksi, kun taas samaan aikaan elintärkeät kysymykset vaipuivat

unohduksiin, pikemminkin yksinkertaisesti varastettiin pois joukkojen muistista.

Siten onnistui muutamassa viikossa taikoa esille nimiä tyhjästä, saada suuri

yleisö kiinnittämään heihin uskomattomia toiveita, jopa hankkia heille sellainen

kansansuosio, jollainen todella merkitsevältä mieheltä jää usein saavuttamatta

koko hänen elämänsä aikana; nimiä, joita ei yksikään ihminen ollut kuukautta

ennen tuntenut edes kuulopuheelta, kun taas toisaalta vanhat, valtiollisessa ja

muussa julkisessa elämässä koetellut henkilöt siitä huolimatta, että olivat mitä

parhaissa voimissa, yksinkertaisesti kuolivat aikalaisiltaan tai sitten heidän

niskaansa syydettiin niin viheliäistä parjausta, että heidän nimensä uhkasi

hyvin pian muuttua aivan tietynlaisen alhaisuuden tai konnamaisuuden

tunnuskuvaksi. Täytyy perehtyä tuohon juutalaisten inhottavaan menettelytapaan,

miten yks'kaks' kuin taikaiskusta samalla hetkellä sadoista ja taas sadoista eri

paikoista syydetään kokonaisia likasangollisia mitä alhaisimpia parjauksia ja

kunnianloukkauksia kunniallisten miesten siistille puvulle, ennen kuin osaa

oikein arvostella noiden sanomalehtimiesheittiöiden aiheuttamaa vaaraa.

Ei ole olemassa kerrassaan mitään, mikä ei tuollaisille henkisille

rosvoritareille kelpaisi välikappaleeksi heidän pyrkiessään siistien

tarkoitustensa perille. He pistävät nenänsä kaikkein salaisimpiinkin

perheasioihin eivätkä ennen lepää, ennen kuin heidän haaskanvainuamisvaistonsa

on auttanut heidät keksimään pahaisen tapauksen tai toisen, joka sitten

määrätään keinoksi, millä onneton uhri nitistetään. Mutta jollei asianomaisen

julkisesta eikä yksityiselämästäkään löydy, vaikka miten tarkkaan nuuskisi,

pienintäkään rikettä, tuollaiset miekkoset turvautuvat muitta mutkitta

panetteluun ja parjaukseen siinä lujassa vakaumuksessa, ettei siinä kyllin, että

aina tuollaisista syytöksistä jotakin tarttuu niiden kohteeseen, vaikka ne

tuhannestikin peruutettaisiin, vaan kun tuollaisen roiston rikostoverit heti

paikalla sataan kertaan toistavat saman häväistyksen, uhrin taisteleminen

vastaan käy useimmissa tapauksissa mahdottomaksi; ja tällöin on vielä kaiken ken

lisäksi huomattava, etteivät tuollaiset roistot koskaan ryhdy mihinkään

sellaisista vaikuttimista, jotka olisivat muun ihmiskunnan mielestä uskottavia

tai ainakin ymmärrettäviä. Taivas varjelkoon! Kun sellainen maantierosvo mitä

roistomaisimmin käy rakkaiden aikalaistensa kimppuun, tuo mustekala verhoutuu

semmoiseen kunnollisuuden ja mahtipontisten sananparsien pilveen, puhua

paukuttaa ’sanomalehtimiehen velvollisuudesta’ ja muuta valheellista törkyä,

jopa julkenee rehennellä kokouksissa ja kongresseissa; siis tilaisuuksissa,

joissa tuota maanvaivaa ja vitsausta näkee kokoontuneena yhteen tavallista

suuremmin joukoin ;, jaaritella aivan erikoisesta, nimittäin sanomalehtimiehen

’kunniasta’ minkä sitten koko koolla oleva roskajoukko juhlallisen vakavasti

vahvistaa.

Mutta tuo roskaväki luo enemmän kuin kaksikolmannesta ns. ’julkisesta

mielipiteestä’, jonka vaahdosta parlamentaarinen Afrodite sitten syntyy. Jos

mieli tuota menettelytapaa oikein kuvata ja esittää se kaikessa

valheellisuudessaan, täytyisi kirjoittaa kokonaisia nidoksia. Mutta vaikkapa

jättää sen huomioon ottamatta ja vain tarkastelee sen tuloksia ja sen toimintaa,

minusta siinä jo on riittävästi saamaan tuon laitoksen ehdottoman mielettömyyden

valkenemaan kaikkein ankarimman oikeauskoisellekin mielenlaadulle. Tuon yhtä

mielettömän kuin vaarallisenkin inhimillisen harhan käsittää kaikkein nopeimmin

ja helpoimmin, kun vertaa demokraattista parlamentarismia todelliseen

germaaniseen kansanvaltaan. Edellisessä on merkille pantavaa se, että valitaan,

sanokaamme viitisensataa miestä ; tai viime aikoina naisiakin ;, joiden

tehtävänä on lopullisen ratkaisun teko niin suurissa kuin pienissäkin asioissa.

He käytännöllisesti katsoen muodostavat yksin hallituksen; sillä vaikka he

valitsevatkin ministeristön, joka ottaa tehtäväkseen valtion asioiden johdon

ulospäin, koko homma on sentään olemassa vain näön vuoksi. Todellisuudessa ei

tuollainen ns. hallitus voi astua askeltakaan hankkimatta siihen ensin tuon

yleisen kokouksen suostumusta. Mutta silloin sitä ei liioin voida tehdä

vastuunalaiseksi mistään, koska lopullinen ratkaisu ei kuitenkaan ole koskaan

sen, vaan parlamentin enemmistön varassa. Se on kussakin yksityistapauksessa

vain enemmistön tahdon toimeenpanija. Sen poliittista kykyä saattaisi arvostella

ainoastaan sen taidon perusteella, miten se osaa joko mukautua enemmistön

tahtoon tai houkutella enemmistön puolelleen. Siten se vaipuu todellisen

hallituksen korkeuksista kuin kerjäläiseksi aina kulloinkin vallassa olevan

enemmistön suhteen. Niin, sen tärkeimmäksi tehtäväksi tulee nyt kerta kerran

perästä joko turvata puolelleen silloisen enemmistön suosio tai ottaa

tehtäväkseen uuden, suopeamman enemmistön luominen. Jos se onnistuu, silloin

ministeristö voi taas hallita rauhassa lyhyen ajan; jollei se onnistu, se saa

lähteä. Sillä seikalla, miten oikeat sen mielipiteet ovat, ei sinänsä ole

vähintäkään merkitystä.

Mutta siten tulee käytännössä kaikki vastuunalaisuus mahdottomaksi.  Mihin

seurauksiin tämä tämmöinen johtaa, se selviää jo aivan yksinkertaisesta

tarkastelusta. Noiden viidensadan valitun kansanedustajan sisäinen kokoomus

ammatin tai kunkin yksityisen kykyjen perusteella antaa yhtä hajanaisen kuin

useimmissa tapauksissa surkeankin kuvan. Sillä eihän toki uskottane, että nuo

kansan valiot ovat samoin hengen tai ymmärryksenkään sankareita!  Toivottavasti

ei luulla, että kaikkea muuta kuin henkevän äänestäjäjoukon äänestyslipuista

yks'kaks' itää ja kasvaa sadoittain valtiomiehiä! Ylipäänsä ei voi tarpeeksi

ankarasti vastustaa sitä mieletöntä ajatusta, että yleisten vaalien avulla

saataisiin syntymään neroja. Ensikseenkin syntyy kokonaisen kansakunnan .

keskuudessa moneen Herran vuoteen yksi ainoa todellinen valtiomies eikä suinkaan

heti paikalla sata ja enemmänkin kerrallaan; ja toisekseen suuret joukot

tuntevat jokaista ylivoimaista neroa kohtaan suorastaan vaistomaista vihaa.

Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä läpi kuin keksiä suuri mies vaaleissa.

Sellaiset, jotka todellakin kohoavat yli laajojen keskimittojen, ilmestyvät

tavallisesti maailmanhistoriaan omakohtaisesti. Sillä tavoin siis viisisataa

mittavuudeltaan lievimmin sanoen vaatimatonta ihmistä äänestää kansakunnan

tärkeimmistä asioista, panee pystyyn hallituksia, joiden vuorostaan on

jokaisessa tilaisuudessa erikseen ja jokaisessa eri kysymyksessä hankittava

korkea;arvoisen neuvostokokouksen suostumus kaikkeen. Todellisuudessa siis

tekevät politiikkaa juuri nuo viisisataa. Ja siltä enimmäkseen näyttääkin..

Mutta vaikka noiden kansanedustajien nerokkuus jätettäisiinkin pois laskuista,

täytyy sentään ajatella  miten erilaisia ne kysymykset ovat, jotka odottavat

ratkaisuaan, ja miten perin erilaisilla aloilla on ratkaisuja ja päätöksiä

tehtävä; silloin käsittää, miten kelpaamaton siihen pakostakin on

hallituskoneisto, joka siirtää määräämisvallan sellaisten ihmisten

joukkokokoukselle joista ainoastaan mitättömän pienellä murto;osalla on tietoja

ja kokemusta juuri käsiteltäväksi tulevasta asiasta. Kaikkein tärkeimmät

taloudelliset toimenpiteet joutuvat siis esitettäväksi sellaiselle

tuomioistuimelle, jonka jäsenistä ainoastaan kymmenennellä osalla on

taloudellisia pohjatietoja. Se merkitsee siis sitä, että lopullinen ratkaisu

annetaan miesten käsiin, joilta täydelleen puuttuu siihen. kaikkia edellytyksiä.

Siten muuten asianlaita on kaikkien muidenkin, kysymysten suhteen. Aina joutuu

ratkaisun määräämään joukko tietämättömiä ja kyvyttömiä henkilöitä, koska tuon

laitoksen kokoonpano pysyy muuttumattomana, mutta sitä vastoin ongelmat, jotka

siellä joutuvat käsiteltäviksi, ulottuvat melkein kaikille julkisen elämän

aloille, siis edellyttäisivät alati tapahtuvaa arvostelevien ja ratkaisusta

päättävien kansanedustajien vaihtumista. Onhan mahdoton antaa samojen ihmisten

ratkaista liikenneasioita ja sanokaamme suurpolitiikkaa koskevia kysymyksiä.

Muuten heidän täytyisi kaikkien olla pelkkiä yleisneroja, jollaisia tuskin

syntyy todellisuudessa yhtä vuosisadassa. Valitettavasti ei tässä olekaan

kysymys teräväpäisistä miehistä, vaan yhtä ahdasjärkisistä kuin omahyväisistä ja

pöyhkeistä harrastelijoista, kaikkein pahimmanlaatuisista henkisen puolimaailman

edustajista. Siitä johtuu myöskin monesti se suorastaan käsittämätön

kevytmielisyys, miten tuo herrasväki pohtii ja ratkaisee asioita, jotka

vaatisivat kaikkein suurimmiltakin hengiltä huolellista harkintaa. Siellä

päätetään toimenpiteistä, joiden merkitys on mitä suurin koko valtion, jopa

kansakunnan tulevaisuudelle, ikään kuin olisi kysymyksessä noille herroille

kylläkin paljon paremmin sopiva  mikä tahansa korttipeli eivätkä rodun kohtalot.

Olisi tietenkin vääryyttä luulla, että tuollaisen parlamentin kaikilla jäsenillä

olisi jo alun alkuaan niin vähän vastuuntuntoa. Ei, ei suinkaan niin.

Mutta kun sanottu järjestelmä pakottaa yksityisen määrittelemään kantansa

kysymyksissä, joihin hän ei ollenkaan pysty, sellainen vähitellen turmelee

luonteen. Kenelläkään ei ole rohkeutta  selittää: ’Hyvät herrat, minä luulen,

ettemme ymmärrä tästä asiasta mitään’. Minä omasta puolestani en ainakaan

ymmärrä (Muuten ei tästäkään tulisi suurtakaan muutosta, sillä varmasti ei

sellaista vilpittömyyttä ollenkaan ymmärrettäisi, ja tuskinpa vain annettaisiin

moisen rehellisen aasin tärvellä yleistä peliä.) Mutta joka tuntee ihmiset,

käsittää, ettei tuossa oivallisessa seurassa kukaan tahdo olla tyhmin joukosta,

ja eräissä piireissä pidetään rehellisyyttä aina samana kuin tyhmyyttä. Tällä

tavoin joutuu alun alkuaan rehellinen ja kunnioitettavakin kansanedustaja

yleisen valheellisuuden ja huijauksen poluille. Juuri se vakaumus, ettei sinänsä

vaikuta sinne eikä tänne, vaikk'ei yksityinen olisikaan asiassa mukana

vaikuttamassa, tappaa jokaisen kunniallisen ajatuksen ja mielenliikutuksen, joka

ehkä pyrkii yhden tai toisen mielessä vielä heräämään  Loppujen lopuksi hän itse

tuumii mielessään, ettei hän ole suinkaan mieskohtaisesti huonoin joukosta ja

että hän mukana olollaan ehkä saa estetyksi vielä pahempaa tapahtumasta. Tähän

kyllä huomautetaan, ettei yksityisellä kansanedustajalla ole tässä tai tuossa

kysymyksessä erikoistuntemusta, mutta että hänen asenteensahan ratkaisee puolue

asianomaisen herran politiikan määrääjänä; puolueella on erikoiset

valiokuntansa, jotka saavat enemmän kuin riittävästi valaistusta

asiantuntijoilta. Tämä tuntuukin ensi silmäyksellä pitävän paikkansa. Mutta

silloin kysymys kuuluisi näin: Miksi siis valitaan viisisataa edustajaa, koska

kerran ainoastaan muutamilla harvoilla on tarvittavaa viisautta määrittelemään

kantansa kaikkein tärkeimmissä kysymyksissä? Niin, siinäpä asian ydin juuri

onkin.

Nykyisen demokraattisen parlamentarismin tarkoituksena ei olekaan muodostaa

viisaiden miesten kokousta, vaan sen tarkoituksena on pikemminkin haalia koolle

joukko henkisesti epäitsenäisiä nollia, joita on sitä helpompi johtaa tiettyjen

suuntaviivojen mukaan, kuta suurempi kunkin yksityisen omakohtainen

ahdasjärkisyys on. Ainoastaan sillä tavoin voidaan harjoittaa puoluepolitiikkaa

nykyisessä huonossa merkityksessä. Ainoastaan tällä tavoin on myöskin

mahdollista, että se, jonka kädessä "nyörit" todellisuudessa ovat, voi aina

pysytellä varovasti taka;alalla voimatta koskaan joutua vedetyksi

mieskohtaisesti tilille. Sillä siten ei ainoakaan ratkaisu, olipa se

kansakunnalle kuinka vahingollinen tahansa, tule koskaan yhden, kaikkien

näkyvissä olevan lurjuksen niskoille, vaan se joutuu koko puolueen hartioille.

Mutta samalla häviää kaikki käytännöllinen vastuu, koska se voi olla liittyneenä

ainoastaan yksityiseen henkilöön eikä parlamentaariseen juorukokoukseen.

Tällaista laitosta saattavat suosia vain kaikkein valheellisimmat ja samalla

erikoisesti päivänvaloa kaihtavat mäyrät, jota vastoin jokaisen kunniallisen,

suoraviivaisen miehen, joka on valmis ottamaan mieskohtaisesti vastuun

kannettavakseen, täytyy sitä vihata. Sen vuoksi tästä demokratian lajista onkin

tullut ase sen rodun käteen, jonka täytyy sisäisten tarkoitusperiensä vuoksi

kaihtaa päivänvaloa, niin nyt kuin kaikkina aikoina. Ainoastaan juutalaiset

voivat kiittää ja ylistää laitosta, joka on yhtä likainen ja valheellinen kuin

he itsekin. Vastakohtana tälle on todellinen germaaninen kansanvalta, jossa

vapaasti valitaan johtaja, joka täydelleen. ottaa kantaakseen vastuun teoistaan

ja toimistaan. Siinä ei tule kysymykseen enemmistön äänestys eri kysymyksissä,

vaan yhden ainoan miehen määräys, joka mies sitten on omaisuudellaan ja

hengellään vastuussa tekemästään ratkaisusta.