No hate. No violence
Races? Only one Human race
United We Stand, Divided We Fall
Radio Islam
Know Your enemy!
No time to waste. Act now!
Tomorrow it will be too late

English

Franç.

Deutsch

Arabic

Sven.

Español

Portug.

Italian

Russ.

Bulg.

Croat.

Czech

Dansk

Finn.

Magyar

Neder.

Norsk

Polski

Rom.

Serb.

Slov.

Indon.

Türk.
Mein Kampf

ADOLF HITLER

 

4. luku. 

MÜNCHEN.

 

Keväällä 1912 siirryin lopullisesti Müncheniin. Itse kaupunki oli minulle niin tuttu, kuin olisin jo monia vuosia oleskellut sen muurien sisäpuolella. Se johtui opinnoistani, jotka joka askelella viittasivat tähän Saksan taiteen pääkaupunkiin. Ei siinä kyllin, ettei ole Saksaa nähnyt, jollei tunne Müncheniä; ei, ennen kaikkea ei tunne Saksan taidetta, jollei ole Müncheniä nähnyt. Joka tapauksessa tuo maailmansodan edellinen aika oli elämäni verrattomasti onnellisinta ja tyytyväisintä aikaa. Vaikka ansioni aina pysyttelikin kovin niukkana, en sentään elänyt voidakseni maalata, vaan maalailin turvatakseni siten elämäni päämäärän tai paremminkin sanoen, voidakseni opiskella eteenpäin. Olin varma siitä, että kerran sittenkin saavutan itselleni asettamani päämäärän. Ja se jo yksin riitti, niin että saatoin kevyesti ja huolettomana kantaa jokapäiväisen elämän pikkuhuolet. 

Lisäksi tuli vielä se syvä kiintymys, jota rupesin tuntemaan tuota kaupunkia kohtaan enemmän kuin ainoaankaan toiseen tuntemaani paikkaan heti ensi hetkestä sinne tultuani. Saksalainen kaupunki! Millainen ero tällä ja Wienillä! Ihan

mieltäni käänsi ajatellessani tuota eri rotujen Babylonia. Lisäksi täkäläinen puheenparsi oli minulle paljon läheisempi; varsinkin ollessani puheissa eteläbaijerilaisten kanssa se saattoi johdattaa mieleen varhaisen nuoruudenaikani. Siellä oli tuhansia asioita ja seikkoja, jotka olivat tai jotka tulivat minulle sanomattoman rakkaiksi ja kalliiksi. Eniten sentään viehätti ihmeellinen alkuvoiman ja hienon, taiteellisen tunnelman yhtyminen keskenään, tuo ainoalaatuinen linja Hofbräuhausista, Odeoniin, Lokakuunjuhlasta, Pinakoteekkiin jne. Että vielä tänäkin päivänä pidän tuosta kaupungista enemmän kuin mistään muusta maailman paikasta, johtuu varmaan osaltaan myöskin siitä tosiseikasta, että se on ja pysyy erottamattomasti yhdistyneenä oman elämäni kehitykseen; mutta että jo tuohon aikaan tunsin todellisen sisäisen tyydytyksen onnea, se oli pantava vain sen tenhon tilille, joka tuolla ihmeellisellä Wittelsbachien hallituskaupungilla on varmaan jok'ikiseen ihmiseen, jolle on siunautunut, ei ainoastaan laskeva ymmärrys, vaan myöskin tunteellinen luonne. 

Ammattityötäni lukuun ottamatta minua täälläkin veti eniten puoleensa poliittisten päiväntapahtumien ja niiden joukosta varsinkin ulkopoliittisten tapausten tutkiminen. Jälkimmäisiin päädyin kiertotietä Saksan liittopolitiikan kautta, jota jo Itävallassa oloni ajoista saakka Olin pitänyt ehdottomasti väärään osuneena. Mutta Wienissä en ollut kuitenkaan vielä päässyt täysin selville tuon Saksan itsepetoksen koko laajuudesta. Olin noihin aikoihin taipuvainen otaksumaan ; tai kuvittelin ehkä vain itsekseni niin asian puolustukseksi ;, että Berliinissä mahdollisesti sentään jo tiedettiin, miten heikko ja epäluotettava tämä liittolainen todellisuudessa olisi, mutta että enemmän tai vähemmän salaperäisistä syistä tuo tieto pidettiin salassa, jotta olisi tuettu liittopolitiikkaa, jonka Bismarck itse aikoinaan oli perustanut ja josta äkkiä luopuminen ei voinut olla toivottavaa jo senkään vuoksi, ettei olisi vaanivia ulkovaltoja mahdollisesti pelästytetty ja tehty kotoisia poroporvareita levottomiksi. Kauhukseni tulin kylläkin lyhyessä ajassa huomaamaan, varsinkin oleskellessani itse kansan parissa, että tuo luuloni oli väärä. Ihmeekseni minun täytyi kaikkialla todeta, ettei edes muuten asioista hyvin perillä olevissa piireissä ollut kaukaisintakaan aavistusta Habsburgien monarkian tilasta. Nimenomaan kansan keskuudessa oli vallalla se harhakuvitelma, että tuota liittolaista oli lupa pitää vakavasti huomioon otettavana valtana, joka vaaran hetkellä varmasti heti paikalla tulisi avuksi. Suurten joukkojen keskuudessa Tonavan;monarkiaa pidettiin yhä vieläkin saksalaisena valtiona ja luultiin, että sen varaan saattoi jotakin perustaa. Oltiin sitä mieltä, että senkin suhteen oli voimakkuus mitattavissa asukasluvun miljoonien mukaan niin kuin itse Saksassa, ja unohdettiin kokonaan ensiksikin, että Itävalta oli jo aikoja sitten lakannut olemasta saksalainen valtio, ja toisekseen, että tuon valtion sisäiset olot hetki hetkeltä lähenemistään lähenivät hajoamista. 

Tuohon aikaan tunsin tuon valtiomuodostelman paremmin kuin ns. virallinen diplomatia, joka sokeana, niin kuin melkein aina, hoippui kohti kohtaloaan; sillä kansan mieliala oli aina pelkästään sen kaikua, mitä ylhäältäpäin kaadetaan kuin suppilosta yleiseen mielipiteeseen. Mutta ylhäältä käsin harjoitettiin liittolaisen palvontaa kuin tanssia kultavasikan ympärillä. Varmaankin toivottiin voitavan korvata rakastettavuudella, mitä vilpittömyydestä uupui. Sanat otettiin aina täydestä. Jo Wienissä olin joutunut raivon valtaan vertaillessani aika ajoin keskenään julkisten valtiomiesten puheita ja Wienin sanomalehtien sisällystä. Ja Wienhän oli sentään vielä ainakin näöltään saksalainen kaupunki. Mutta miten toisenlaiset olosuhteet olivatkaan, kun Wienistä tai paremminkin Itävallan saksalaisesta osasta siirtyi valtakunnan slaavilaisiin maakuntiin! Ei tarvinnut muuta kuin ottaa jokin Praagin sanomalehti käteensä nähdäkseen, miten Kolmiliiton koko ylevää ilveilyä niissä arvosteltiin. Siellä ei ollut tuosta valtiomiehentaidon mestarityöstä sanottavana muuta kuin veristä ivaa. Kesken syvintä rauhaa, juuri kun molemmat keisarit parhaillaan painoivat ystävyydensuudelmia toistensa otsalle, ne eivät ensinkään salailleet, että tuon liiton taru olisi lopussa heti sinä päivänä, jolloin sitä yritettäisiin Nibelung;ihanteiden usvista siirtää käytännölliseen todellisuuteen. Kuinka kamalasti sitten kiihdyttiinkään muutamia vuosia myöhemmin, kun vihdoin koitti se hetki, jolloin liitto joutui koetukselle ja Italia heti erkani liitosta jättäen toiset toverukset pulaan, vieläpä lopulta itse rupesi näiden viholliseksi! Että edeltäpäin oli hetkeäkään tohdittu uskoa sellaista ihmettä mahdolliseksi, nimittäin sitä ihmettä, että Italia taistelisi yhdessä Itävallan rinnalla, oli suorastaan käsittämätöntä jokaisesta, joka ei ollut diplomaattisen sokeuden lyömä. Mutta asianlaitahan oli itse Itävallassakin aivan sama. 

Itävallassa olivat ainoat liittoajatuksen kannattajat Habsburgit ja saksalaiset.

Habsburgit laskelmien vuoksi ja välttämättömyyden pakosta, saksalaiset hyvässä uskossa ja poliittista ; tyhmyyttään. Hyvässä uskossa, koska he Kolmiliiton avulla luulivat tekevänsä itse Saksan valtakunnalle suuren palveluksen, olevansa apuna sitä lujittamassa ja turvaamassa; poliittista tyhmyyttään taas sen vuoksi, että ensiksi mainittu seikka ei pitänyt paikkaansa, vaan he päinvastoin olivat siten apuna kytkemässä Saksaa valtioon, joka oli enää kuollut ruumis, jonka täytyi pakosta vetää molemmat mukanaan turmioon, mutta ennen kaikkea siksi, että he itse juuri tämän liiton vuoksi joutuivat yhä enemmän saksalaisuuden hävityksen uhriksi. Sillä koska Habsburgit Saksan kanssa solmitun liiton johdosta arvelivat olevansa turvassa sen taholta ulkopuoliselta asiaan puuttumiselta ja valitettavasti syystä kyllä saattoivatkin olla sen suhteen rauhassa, he saattoivat aivan olennaisesti helpommin ja pienemmin vaaran mahdollisuuksin ajaa sisäistä saksalaisuuden vähittäisen syrjäyttämisen politiikkaansa. Ei sillä hyvä, että tunnetun ulkokohtaisuuden vuoksi ei tarvinnut ollenkaan pelätä, että Saksan hallitus esittäisi vastalauseita, vaan näin ollen voitiin myös aina ja joka hetki, viittaamalla olemassa olevaan liittoon, tukkia Itävallan saksalaisten liian suuri suu, joka pyrki avautumaan ja vastustamaan jotakin liian halpamaista slaavilaistamistapaa. Mitäpä olisi ollut Itävallan saksalaisilla mahdollisuutta tehdä, kun itse Saksan valtakunnan saksalaiset lausuivat julki tunnustuksensa ja luottamuksensa Habsburgien hallitukselle? Olisiko heidän ollut esitettävä vastalauseensa joutuakseen merkityiksi koko saksalaisen yleisön silmissä oman kansallisuutensa pettäjiksi? Samojen miesten, jotka olivat kautta vuosisatojen suorittaneet ennen kuulumattomia uhreja juuri oman kansallisuutensa puolesta? Mutta mitä arvoa tuolla liitolla olisi ollut, kun saksalaisuus olisi ensin hävitetty Habsburgien monarkiasta? Eikö Kolmiliiton merkitys Saksalle ollut juuri sen varassa, että saksalaisuuden johtoasema Itävallassa säilyi? Vai luultiinko todellakin, että voitaisiin elää liitossa slaavilaisenkin Habsburgien valtakunnan kanssa? 

Virallisen Saksan diplomatian samoin kuin koko julkisen mielipiteen asenne Itävallan sisäiseen kansallisuuskysymykseen ei ollut enää edes tyhmä, vaan suorastaan mieletön! Luotettiin liittoon, pantiin 70;miljoonaisen kansan tulevaisuus ja turvallisuus sen varaan ; ja katseltiin syrjästä, miten liittolaistoveri vuodesta vuoteen, suunnitelmallisesti ja järkkymättömän varmasti tuhosi ainoaa tuon liiton perustaa. Sitten aikanaan ei ollut enää mitään muuta jäljellä kuin wieniläisen diplomatian kanssa tehty sopimus mutta valtakunnan liittolaisapu oli menetetty. Italian suhteen asianlaita oli sama heti alusta lähtien. Jos vain Saksassa olisi hitusen enemmän tutkittu historiaa ja kiinnitetty huomiota kansanpsykologiaan, ei olisi silmänräpäystäkään uskottu, että Rooman Kvirinaali ja Wienin Hofburg olisivat konsanaan samalla yhteisellä taistelurintamalla. Italiastahan olisi pikemmin tullut tulivuori, ennen kuin ainoakaan hallitus olisi uskaltanut komentaa yhdenkään ainoan italialaisen taistelukentälle kiihkeästi, hehkuvasti vihatun Habsburgien valtion vuoksi muuten kuin sen vihollisena. Olin monet kerrat Wienissä nähnyt leimahtavan ilmi liekkiin sen intohimoisen halveksinnan ja pohjattoman vihan, jota sanottiin italialaisten uskollisuudeksi Itävallan valtiota kohtaan. Habsburgien suku oli vuosisatojen mittaan rikkonut aivan liian paljon Italian riippumattomuutta ja vapautta vastaan, jotta sitä olisi voitu unohtaa, vaikka olisi ollut siihen hyvää tahtoakin. Mutta sellaista tahtoa ei ollut ollenkaan, ei kansassa enempää kuin Italian hallituksessakaan. Sen vuoksi Italialla olikin ainoastaan kaksi mahdollisuutta elää yhdessä Itävallan kanssa: joko liitto tai, sota. Kun valittiin ensimmäinen vaihtoehto, voitiin levossa ja rauhassa valmistautua jälkimmäiseen. Varsinkin sen jälkeen kun Itävallan suhde Venäjään yhä enemmän kehittyi sotilaallista ratkaisua kohti oli Saksan liittopolitiikka yhtä mieletöntä kuin vaarallistakin. 

Tämä oli oikein klassillinen esimerkki, joka osoitti, miten ajatuksesta puuttui tykkänään kaikkia suuria, oikeita suuntaviivoja. Minkä vuoksi siis yleensä liittoa solmittiinkaan? Varmaankin vain sen vuoksi, että siten saataisiin Saksan tulevaisuus paremmin turvatuksi kuin mihin se kykenisi kokonaan omassa varassaan. Mutta tuo Saksan tulevaisuushan ei ollut muuta kuin kysymys Saksan kansan olemassaolomahdollisuuden säilyttämisestä. Siis tuo kysymys saattoi kuulua vain tällä tavalla: millaiseksi saksalaisen kansakunnan elämä muodostuu jo aivan lähitulevaisuudessa ja miten voidaan tälle kehitykselle luoda välttämätön perusta sekä tarvittava varmuus Euroopan yleisten valtasuhteiden puitteissa? 

Selkeästi katsellessa Saksan valtiotaidon ulkopoliittisen toiminnan edellytyksiä täytyi päätyä seuraavaan vakaumukseen: Saksan väkiluku lisääntyy vuodessa lähes 900 000 henkeä. Vuosi vuodelta kasvavat pakostakin tuon uusien valtionkansalaisten armeijan elättämisvaikeudet yhä suuremmiksi, ja kerran ne vielä johtavat tuhoisaan onnettomuuteen, jollei keksitä oikeissa ajoin keinoja, millä nälkäkurjuuden uhkaava vaara saadaan torjutuksi. Oli neljä eri tietä, millä pelastua moisesta hirvittävästä tulevaisuudenkehityksestä. 

1) Ranskan esikuvan mukaan voitiin keinotekoisesti rajoittaa syntyväisyyttä ja siten ennakolta estää liikaväestöä syntymästä. Luonnon on itsensäkin tapana suuren hädän aikana, epäsuotuisissa ilmastosuhteissa tai maaperän tuoton ollessa niukka ryhtyä rajoittamaan väestön lisääntymistä erikoisissa maissa tai erikoisten rotujen keskuudessa; varmasti yhtä viisaalla kuin häikäilemättömällä tavalla. Luonto ei ehkäise suvunjatkamiskykyä semmoisenaan, mutta ehkäisee kyllä jälkeläisten säilymiskykyä asettamalla heidät alttiiksi niin ankarille

oettelemuksille ja puutteille, että kaikkien niiden, jotka eivät ole täysin voimakkaita ja terveitä, on pakko palata takaisin ikuisen tuntemattoman helmaan. Mutta ne, jotka selviytyvät hengissä ankarasta olemassaolotaistelusta, ovat tuhannesti karaistuneita, kestäviä ja omiaan jatkamaan sukua edelleen, joten mitä perusteellisin valinta voi alkaa uudelleen alusta. Menetellessään siten rajusti ja kovakouraisesti yksilöitä kohtaan ja kutsuessaan silmänräpäyksessä takaisin huomaansa jokaisen, joka ei pysty elämän myrskyjä kestämään, luonto samalla tekee rodun ja lajin itsensä voimakkaaksi, jopa kehittää sen kykeneväksi mitä suurimpiin aikaansaannoksiin. 

Silloin lukumäärän vähennys koituu yksilöiden vahvistumiseksi, siis loppujen lopuksi rodun voimistumiseksi. Toisin on asia, kun ihminen itse rupeaa lukumääräänsä rajoittamaan. Ihminen ei ole samaa tekoa kuin luonto, hän on humaani inhimillinen . Hän ymmärtää asian paremmin kuin kaiken viisauden julma kuningatar. Hän ei rajoita yksilöiden elämisen ehtoja, vaan itse suvunjatkamista. Se on hänen mielestään ; hän kun aina näkee vain itsensä eikä koskaan rotua ; inhimillisempi ja oikeutetumpi tie kuin päinvastainen menettely. 

Mutta valitettavasti seuraukset ovat myöskin aivan päinvastaiset: Kun luonto jättäessään suvunjatkamisen vapaaksi saattaa jälkeläisten säilymisen mitä ankarimpien koettelemusten alaiseksi ja yksilöiden liikamäärästä valitsee itselleen parhaimmat elämään kelvollisina, siis säilyttää hengissä ainoastaan heidät ja sallii heidän tulla lajin jatkajiksi ja säilyttäjiksi, ihminen rajoittaa lasten syntyväisyyttä, mutta ponnistelee kouristuksenomaisesti, jotta jok'ikinen kerran maailmaan syntynyt olento hinnasta mistä tahansa pysyisi hengissä. Tämä jumalallisen tahdon korjaaminen tuntuu hänestä yhtä viisaalta kuin inhimilliseltäkin, ja hän jo iloitsee mielessään, kun on taaskin kerran ollut luontoa ovelampi, jopa todistanut tämän vajavaisuuden. Mutta että lukumäärä on kylläkin saatu rajoitetuksi, mutta samalla on myöskin yksilön arvo alentunut, sitä ei tämä Herran rakas pikku apina tahdo mielellään ottaa nähdäkseen eikä kuullakseen. 

Sillä kun ensin syntyväisyyttä semmoisenaan on rajoitettu ja syntyneiden lukumäärä on supistunut, tulee luonnollisen olemassaolotaistelun tilalle, joka sallii ainoastaan kaikkein voimakkaimpien ja terveimpien jäädä elämään, itsestään selvä sairaalloinen halu pelastaa hinnasta mistä hyvänsä kaikkein heikoimmatkin, jopa kivulloisimmatkin yksilöt, jolloin kylvetään sellaisten jälkipolvien siemen, jotka käyvät aina vain kurjemmiksi, kuta kauemmin tästä luonnon ja sen tahdon pilkkaamisesta pidetään kiinni. Lorun loppuna on, että tulee aika, jolloin sellaiselta kansalta riistetään oikeus olla olemassa täällä maan päällä; sillä ihminen voi kyllä jonkin aikaa uhmata suvunjatkamisvietin ikuisia lakeja, mutta kosto tulee joka tapauksessa, ennemmin tai myöhemmin.

Voimakkaampi sukukunta karkottaa heikommat tieltään, koska äärimmilleen kohonnut elämänvietti aina murtaa yksilöiden ns. inhimillisyyden naurettavat kahleet ja asettaa sen tilalle luonnon inhimillisyyden, joka hävittää ja tuhoaa heikkouden tehdäkseen tilaa voimakkuudelle. 

Joka siis haluaa turvata Saksan kansan olemassaolon vapaaehtoisen lisääntyväisyydenrajoituksen tietä, riistää siltä samalla sen tulevaisuuden. 

2) Toinen tie olisi se, jota nykyisinkin monet kerrat kuulee ehdotettavan ja ylistettävän: sisäinen asutustoiminta. Se on ehdotus, jonka monet tekevät yhtä vilpittömässä mielessä kuin sen tavallisesti useimmat ymmärtävät väärin, mutta jolla aiheutetaan suurimpia vahinkoja, mitä yleensä voi kuvitella. Epäilemättä voidaan maan tuottokykyä korottaa tiettyyn rajaan saakka. Mutta ainoastaan tiettyyn rajaan anti, ei rajattomiin. Jonkin aikaa voidaan niin ollen, tarvitsematta pelätä nälänhädän vaaraa, tasoittaa Saksan kansan lisääntyminen vastaavasti kohottamalla maan tuottoa. Mutta tätä vastaan puhuu se tosiasia, että elämänvaatimukset yleensä kasvavat nopeammin kuin asukasluku itse. Ihmisten vaatimukset ruoan ja vaatteiden suhteen kasvavat vuodesta vuoteen eivätkä enää nykyisin ole ollenkaan verrattavissakaan siihen, millaiset esi;isiemme vastaavat tarpeet olivat satakunta vuotta sitten. On siis erehdystä luulla, että jokainen tuotannon lisäys luo edellytyksiä väestönlisäykselle. Ei, se pitää paikkansa ainoastaan jossakin määrin, koska joka tapauksessa ainakin osa maan lisääntyneestä tuotosta käytetään tyydyttämään ihmisten lisääntyneitä tarpeita. Mutta vaikka noudatettaisiin mitä suurimpia rajoituksia toiselta puolen ja mitä uutterinta ahkeruutta toiselta puolen, saavutetaan sentään vihdoin tässäkin se raja, jonka maa itse asettaa. Kaikesta ahkeruudesta huolimatta ei aina onnistuta saamaan siitä lisää tuottoa, ja silloin tuo kohtalokas kysymys jälleen sukeltaa esiin, vaikka se saataisiinkin siirretyksi jonkin aikaa tuonnemmaksi. Tulee aika ajoin nälänhätä, kun tulee kato tms. Tämä toistuu, väkiluvun lisääntyessä, yhä useammin, kunnes lopulta päädytään siihen, että siitä vältytään ainoastaan silloin, kun erikoisen runsas vuodentulo täyttää viljalaarit täpötäyteen. Mutta vihdoin lähenee aika, jolloin hätää ei enää saada lievennetyksi ja nälästä on tullut sellaisen kansan ainainen seuralainen.   

Nyt täytyy luonnon uudelleen auttaa ja toimittaa valinta elämään valitsemiensa kesken; tai ihminen itse taas auttaa itseään, s.o. ryhtyy keinotekoisesti estämään lisääntymistään, mistä on edellä jo puheena olleet kohtalokkaat seuraamukset rodulle ja lajille. Tähän voidaan vielä väittää vastaan, että tuollainen tulevaisuushan joskus odottaa koko ihmiskuntaa, kävipä niin tai näin, joten niin ollen yksityiset kansatkaan eivät tietenkään voi välttyä tuosta kohtalosta. Ensi katsannolta tämä väite näyttääkin ilman muuta oikealta. Mutta kuitenkin on tässä otettava huomioon seuraavaa: Varmasti on koko ihmiskunnan jonakin tiettynä ajankohtana, kun maan hedelmällisyyttä on mahdoton saada enää riittämään lisääntyvälle asukasluvulle, pakko lopettaa suvun lisääminen ja joko annettava taaskin luonnon ratkaista tai oman avun tietä hankittava välttämätön tasoitus, mikäli mahdollista jotakin oikeampaa tietä kuin nykyisin. Mutta tämä kohtaa silloin kaikkia kansoja, jota vastoin tämä hätä nykyisin kohtaa ainoastaan niitä rotuja, joissa ei ole enää tarpeeksi voimaa eikä lujuutta takaamaan itselleen tarvitsemaansa maamäärää tässä maailmassa. Sillä asiat ovat sentään sillä tavalla, että täällä maapallollamme on vielä nykyisin suunnattomia maa;aloja, jotka lepäävät käyttämättöminä vain odottaen muokkaajaansa. Samoin pitää yhtä varmasti paikkansa, ettei luonto ole näitä maa;aloja semmoisinaan varannut minkään erityisen kansakunnan eikä rodun varamaiksi, vaan että ne ovat sen kansan maata, jolla on tarpeeksi voimaa ottaa ne haltuunsa ja tarpeeksi uutteruutta muokata ne viljelykseen. 

Luonto ei tunne lainkaan valtiollisia rajoja. Se tuottaa ensin vain elävät olennot tänne maan päälle ja seuraa sitten voimien vapaata kilpailua. Joka rohkeudeltaan ja uutteruudeltaan on voimakkain, saa silloin luonnon lempilapsena isännän elämisen oikeuden. Jos jokin kansa rajoittuu pelkästään sisäiseen asutustoimintaan samalla aikaa kuin toiset rodut pureutuvat kiinni yhä suurempiin tämän maan alueisiin, sen on pakko ryhtyä rajoittamaan lukumääräänsä jo sellaisena ajankohtana, jolloin toiset kansakunnat yhä jatkuvasti lisääntyvät. Mutta joskus sellainen asiaintila syntyy sitä aikaisemmin, kuta ahtaampi kansan käytettävänä oleva elintila on. Mutta kun ylipäänsä valitettavasti liiankin usein juuri nimenomaan kaikkein parhaat kansakunnat tai paremminkin sanoen ainoat todelliset kulttuurirodut, kaiken inhimillisen edistyksen kannattajat, pasifistisessa sokaistuneisuudessaan päättävät luopua uuden maan hankinnasta ja tyytyvät sisäiseen asutustoimintaan, jota vastoin vähäarvoisemmat kansakunnat älyävät vallata itselleen tästä maailmasta suunnattomia elintiloja, se johtaisi seuraavaan lopputulokseen: 

Kulttuurinsa puolesta parempien, mutta vähemmän arkailemattomien rotujen täytyisi maa;alansa niukkuuden johdosta rajoittaa lisääntymistään jo sellaisena ajankohtana, jolloin sivistyksellisesti alemmalla tasolla olevat, mutta luontaisesti arastelemattomammat kansat voisivat suurempien elintilojensa turvin vielä lisääntyä loppumattomiin. Toisin sanoin: maailma joutuu vielä joskus alemmalla tasolla olevan, mutta toimintatarmoisemman ihmiskunnan haltuun.

Silloin on, vaikka kuinkakin kaukaisessa tulevaisuudessa, olemassa ainoastaan kaksi mahdollisuutta: joko maailmaa hallitaan meidän nykyisen demokratiamme aatteiden mukaisesti ja silloin jokaisen ratkaisun painopiste tulee lukumäärältään voimakkaamman rodun hyväksi, tai maailmaa hallitaan luonnollisen voimanjärjestyksen lakien mukaisesti, ja silloin perivät voiton kansat, joilla on raja hillitön tahto, eikä niin ollen suinkaan itserajoituksen kansa. Mutta että tämä maailma joskus vielä joutuu alttiiksi mitä ankarimmille ihmiskunnan olemassaolosta käydyille taisteluille, siitä ei voi kellään olla epäilystäkään.

Loppujen lopuksi voittaa kuitenkin ikuisesti vain itsensä säilyttämispyrkimys.

Sen vaikutuksesta sulaa ns. ihmisyys olemattomiin typeryyden, pelkurimaisuuden ja luulotellun suuremman viisauden sekoituksena kuin lumi huhtikuun auringon paisteessa. Ihmiskunta on kasvanut ja varttunut ikuisessa taistelussa ; ikuisessa rauhassa se tuhoutuu. Mutta meille saksalaisille sisäinen asutustoiminta on tunnussanana onneton jo siitä syystä, että se heti lujittaa meissä sitä käsitystä, että olemme keksineet keinon, joka vastaten pasifistista ajattelutapaa sallii miellyttävässä puolihorteessa ansaita työllä olemassaolonsa. Jos tähän oppiin meillä suhtauduttaisiin vakavasti, se merkitsisi samaa kuin jos luovuttaisiin kaikista ponnistuksista sen paikan säilyttämiseksi tässä maailmassa, joka on meillekin tuleva. Jos tavallinen keskimitan saksalainen päätyisi siihen vakaumukseen, että elämä ja tulevaisuus on turvattavissa sitäkin tietä, silloin olisi tullut loppu jokaisesta aktiivisesta ja siten yksin hedelmällisestä Saksan elintärkeiden etujen edustusyrityksestä. Mutta kansan asennoituessa sillä tavoin voisi kaikkea hyödyllistä ulkopolitiikkaa ja sen keralla ylipäänsä Saksan kansan tulevaisuutta pitää haudattuna. 

Kun nämä seuraamukset ovat tiedossa, ei ole ollenkaan sattuma, että nimenomaan juutalaiset ovat aina ensimmäisinä yrittämässä istuttaa tätä hengenvaarallista ajatustapaa meidän kansaamme ja että he sen taidon osaavatkin. He tuntevat väkensä ihan liian hyvin, jotteivät tietäisi, että nämä kiitollisin mielin antautuvat kenen tahansa merkillisen huijarin uhriksi, joka älyää heille syöttää, että muka on keksitty keino, millä petkuttaa luontoa, tehdä ankaran, armottoman olemassaolotaistelun tarpeettomaksi ja sen sijaan joko työllä ;tai väliin ihan mitään tekemättäkin, aina miten milloinkin sattuu päästä tämän kiertotähden herraksi ja valtiaaksi. Ei voi tarpeeksi voimakkaasti tähdentää, että kaiken Saksan sisäisen asutustoiminnan tehtävänä on ensi sijassa vain auttaa poistamaan yhteiskunnallisia epäkohtia, ennen kaikkea pelastamaan itse maaomaisuus joutumasta yleisen keinottelun alaiseksi, mutta ettei se ikinä voi riittää turvaamaan kansakunnan tulevaisuutta, jollei hankita uutta maata lisää.

Jos toimimme toisin, päädymme ennen pitkää siihen, ettei ainoastaan meidän maamme, vaan voimammekin ovat lopussa. Lopuksi on todettava vielä seuraavaa: Sisäiseen asutustoimintaan sisältyvä rajoittuminen tietylle pienelle maa;alalle, samoin kuin syntyväisyyden rajoittamisesta johtuva sama loppuvaikutus saattaa asianomaisen kansan tavattoman epäedulliseen sotilaspoliittiseen asemaan. Jonkin kansan asuma;alueen suuruus jo sinänsä on olennaisen tärkeä tekijä sen ulkonaisen turvallisuuden määrittelyssä. Kuta suurempi on tila, joka on kansan käytettävänä, sitä suurempi on myöskin sen luonnollinen suoja, sillä yhä vieläkin on sotilaallinen ratkaisu saavutettavissa pienellä, ahtaalla alalla asuvan kansan suhteen nopeammin ja siten siis myös helpommin ja ennen kaikkea tehokkaammin ja täydellisemmin kuin olisi mahdollista alueeltaan laajojen valtioiden suhteen. Valtion alueen laajuus merkitsee aina jonkinlaista turvaa kevytmielisiä hyökkäyksiä vastaan, koska sellaisessa tapauksessa on saavutettavissa menestystä ainoastaan pitkien, ankarien taistelujen jälkeen ja ylimieliseen hyökkäykseen tuntuu liittyvän liian suuri tappion vaara, jollei sen perustana ole aivan erikoisia syitä.  

Sen vuoksi sisältyy jo valtion laajuuteen sinänsä syy, jonka vuoksi kansan suuruus ja riippumattomuus on helpompi säilyttää, jota vastoin valtiomuodostuman pienuus suorastaan houkuttelee valtaukseen. Saksan valtakunnan ns. kansalliset piirit tosiasiassa hylkäsivätkin  kaksi ensimmäistä lisääntyvän asukasmäärän ja muuttumatta  samana pysyvän pinta;alan tasoittamismahdollisuutta. Mutta ne syyt, jotka saivat ne asettumaan tälle kannalle, olivatkin toiset kuin edellä esitetyt: syntyväisyyden rajoituksen  teen asetuttiin torjuvalle kannalle ensi sijassa tietyn siveellisen tunteen johdosta; sisäinen asutustoiminta taas torjuttiin  närkästyneenä koska siinä vainuttiin hyökkäystä suurmaaomistusta vastaan ja tätä vuorostaan pidettiin alkuna yleiseen taisteluun yksityisomaisuutta vastaan ylipäänsä. Siitä päätellen, millaisessa muodossa jälkimmäistä parannuskeinoa suositeltiin, moinen otaksuma saattoi kyllä osua oikeaan. Ylipäänsä ei suurten joukkojen suhteen omaksuttu torjuva asenne ollut ollenkaan taitavaa, eikä se liioin mitenkään osunut pulman ytimeen. Niin siis oli enää jäljellä ainoastaan kaksi keinoa, millä taata lisääntyvälle väestölle työtä ja leipää. 

3) Joko voitiin hankkia uutta maata, jonne voitaisiin joka vuosi työntää liiat miljoonat, ja siten aina säilyttää kansa omavaraisuuden pohjalla tai siirryttiin; 

4) sille kannalle, että pantiin kauppa ja teollisuus työskentelemään vieraiden tarpeeksi ja elettiin niiden tuotolla.

 Siis: joko maa, tai siirtomaa ja kauppapolitiikka. 

Eri suunnat tarkastivat kumpaakin tietä, tutkivat, kokeilivat, suosittelivat tai vastustivat, kunnes vihdoin lopullisesti lähdettiin jälkimmäiselle tielle. Mutta varmastikin olisi edellinen tie ollut terveempi. Uuden maan hankkimisella, minne liikaväestö voi asettua, on lukemattomia etuja, varsinkin kun ei pidetä silmällä. nykyhetkeä, vaan tulevaisuutta. Jo sitä mahdollisuutta, että voidaan säilyttää terve talonpoikaisväestö koko kansakunnan pohjana ja perustana, ei voida koskaan arvostaa tarpeeksi korkealle. Monet nykyisistä vaivoistamme ja vastuksistamme ovat vain maalais; ja kaupunkilaisväestön epäterveen suhteen seurauksia. Luja pientilallis; ja keskisuuruisten talonpoikien joukko on aina ja kaikkina aikoina ollut parhaana suojana sellaisia yhteiskunnallisia sairauksia vastaan, joita meillä nykyisin on havaittavissa. Mutta se on samalla ainoa ratkaisu, jonka avulla kansakunta voi talouselämän sisäisessä kiertokulussa saada jokapäiväisen leivän. Teollisuus ja kauppa peräytyvät epäterveestä johtoasemastaan ja sopeutuvat kansallisen tarvike; ja tasoitustalouden yleisiin puitteisiin. 

Ne eivät siten enää ole kansakunnan toimeentulon ja elatuksen perustana, vaan sen apukeinoja. Koska niiden tehtävänä on vain oman tuotannon ja tarpeen tasoitus kaikilla y aloilla, ne tekevät koko kansantalouden enemmän tai vähemmän riippumattomaksi ulkomaista, siis osaltaan auttavat vakauttamaan valtion vapautta ja kansakunnan riippumattomuutta varsinkin vaikeina aikoina. Mutta sellaista maapolitiikkaa ei käy toteuttaminen esim. Kamerunissa, vaan nykyisin melkein yksinomaan Euroopassa. Täytyy kylmästi ja asiallisesti asettua sille kannalle, ettei voi olla taivaan tarkoitus antaa tässä maailmassa toiselle kansalle viisikymmentä kertaa enemmän maata ja kamaraa kuin toiselle. Ei saa tässä tapauksessa sallia valtiollisten rajojen estää näkemästä ikuisen oikeudenmukaisuuden rajoja. Jos kerran tällä maapallolla on tilaa elää meille kaikille, niin annettakoon meille se maa, joka meille on välttämätön elääksemme! 

Sitä ei tietenkään tahdota tehdä mielisuosiolla. Mutta silloin tulee voimaan olemassaolon laki; ja mitä ei saada hyvällä, se on otettava väkisin. Jos esi;isämme olisivat aikoinaan alistaneet päätöksensä riippuvaisiksi samasta pasifistisesta mielettömyydestä kuin nykyaika, meillä olisi hallussamme ainoastaan kolmannes nykyisestä maa;alastamme; siinä tapauksessa tuskin enää olisi koko Saksan kansaa Euroopassa suremassa ja huolehtimassa. Ei ; omaa luontaista päättäväisyyttämme, että ryhdyimme taisteluun oman olemassaolomme puolesta, meidän on kiittäminen siitä, että meillä on valtakunnan molemmat Ostmarkit ja siten valtio; ja kansanalueemme suuruuden sisäinen voima, joka ylipäänsä on yksin säilyttänyt meidät tähän asti. Mutta tämä ratkaisu olisi ollut oikea vielä toisestakin syystä: Monet Euroopan valtiot muistuttavat pyramidia, joka on asetettu pystyyn kärkensä varaan. Niiden Euroopassa oleva pinta;ala on naurettavan pieni verrattuna niiden muuhun painoon, siirtomaihin, ulkomaankauppaan jne. Voi sanoa: kärki Euroopassa, kanta koko maailmassa; päinvastoin kuin Pohjois- Amerikan Yhdysvalloilla, joilla on vielä kanta omassa maanosassaan ja ainoastaan kärki hipoo muuta maapalloa. Mutta siitä johtuukin tuon valtion tavaton sisäinen voima ja useimpien Euroopan siirtomaavaltojen heikkous. Ei Englantikaan ole todistuksena päinvastaisesta, koska ajatellessa Britannian maailmanvaltaa helposti unohtaa anglosaksilaisen maailman semmoisenaan. Englannin asemaa ei voi, jo yksistään sen ja Yhdysvaltojen keskinäisen kielen; ja kulttuurinyhteyden vuoksi, verrata mihinkään muuhun Euroopan valtaan. Saksan osalta niin ollen oli ainoa terveen maapolitiikan toteuttamisen mahdollisuus se, että oli hankittava uutta maata itse Euroopasta.

Siirtomaat eivät voi palvella tätä tarkoitusperää, niin kauan kuin ne eivät ole soveliaita asutettaviksi eurooppalaisilla mitä suurimmassa mitassa. Mutta XIX vuosisadalla ei enää ollut mahdollisuutta hankkia sellaisia siirtomaa;alueita rauhallista tietä. Sellainen siirtomaapolitiikka olisi niin muodoin voitu toteuttaa ainoastaan ankaralla taistelulla, mutta siinä tapauksessa se taistelu olisi ollut tarkoituksenmukaisempi käydä, ei Euroopan ulkopuolella olevista alueista, vaan uuden maan hankkimiseksi omasta maanosasta. 

Sellainen päätös vaatii kuitenkin jakamatonta antaumusta. Ei käy päinsä ryhtyä puolinaisin toimenpitein eikä epäröiden tehtävään, jonka toteuttaminen voi näyttää mahdolliselta ainoastaan ponnistamalla viimeinenkin tarmon hiven äärimmilleen. Silloin olisi Saksan koko poliittisen johdonkin täytynyt yksimielisesti tähdätä tähän päämäärään; ei olisi saanut koskaan astua askeltakaan, joka olisi johtunut muusta harkinnasta kuin tämän tehtävän ja sen edellytysten ja ehtojen tuntemisesta ja tunnustamisesta. Olisi pitänyt tehdä itselleen selväksi, että tämä päämäärä oli saavutettavissa ainoastaan taistelemalla, mutta sitten olisi pitänyt suhtautua aseidenmittelyyn rauhallisesti ja tyynesti. Niin olisi kaikkia mahdollisia liittoja pitänyt punnita yksinomaan tältä näkökannalta ja niiden käyttökelpoisuus olisi ollut arvioitava sen mukaan. Jos mieli saada uutta maata Euroopasta, se saattoi suurin piirtein tapahtua ainoastaan Venäjän kustannuksella, ja silloin olisi uuden Saksan keisarikunnan täytynyt lähteä jälleen marssimaan vanhan Saksalaisen ritarikunnan tietä, hankkimaan saksalaisella miekalla saksalaiselle auralle maata ja kansakunnalle jokapäiväistä leipää. Sellaista politiikkaa noudatettaessa oli Euroopassa kylläkin yksi ainoa mahdollinen liittolainen:

Englanti. Ainoastaan liitossa Englannin kanssa olisi voitu, selkäpuoli suojattuna panna tämä uusi germaanien vaellus alulle. Sen oikeutus ei olisi ollut sen pienempi kuin esi;isiemme oikeus aikoinaan. Ei ainoakaan pasifistimme kieltäydy syömästä itäisten maakuntiemme leipää, vaikka ensimmäisen auran nimenä aikoinaan olikin miekka! 

Ei mikään uhraus olisi saanut olla liian suuri, kun olisi ollut kysymyksessä Englannin suostumuksen hankkiminen. Se olisi merkinnyt luopumista siirtomaista ja merivallasta ja Englannin teollisuuden säästämistä kilpailulta. Sellaiseen päämäärään olisi vienyt ainoastaan tinkimättömän selvä kanta. Luopuminen maailmankaupasta, siirtomaista, luopuminen Saksan sotalaivastosta, valtion kaikkien voimavarojen keskittäminen maa;armeijaan. Tuloksena olisi kyllä ollut hetkellinen supistuminen ja rajoitus, mutta suuri ja mahtava tulevaisuus. Oli aika, jolloin Englannin kanssa olisi voitu keskustella tässä mielessä. Jolloin se olisi mainion hyvin ymmärtänyt, että Saksan täytyi, väestönsä lisäyksen vuoksi, etsiä jotakin pääsytietä, ja etsiä sitä joko yhdessä Englannin kanssa Euroopasta, tai sitten ilman Englantia muusta maailmasta. Varmaankin oli ensi sijassa juuri tämän aavistuksen vaikutusta, että vuosisadan taitteessa tehtiin itse Lontoosta käsin lähenemisyrityksiä Saksaan. Mutta ensi kerran näyttäytyi silloin merkkejä siitä, mitä olemme viimeksi kuluneina vuosina joutuneet huomaamaan mitä hirvittävimmällä tavalla. Tuntui kiusalliselta ajatella, että olisi pitänyt istuutua tuleen englantilaisten vuoksi; ikään kuin ylipäänsä voitaisiin solmiakaan liittoa muulla kuin keskinäisen kaupan perusteella.

Englannin kanssa olisi kyllä ihan hyvin voitu tehdä sellaiset kaupat. Englannin diplomaatit olivat tarpeeksi viisaita tietääkseen, ettei saa mitään, jollei itsekin anna jotakin. Kuviteltakoonpa, että viisas Saksan ulkopolitiikka olisi ottanut osalleen sen tehtävän, johon Japani ryhtyi v. 1904, niin tuskin pystyy arvaamaankaan, millaiset seuraukset siitä olisi ollut Saksalle. Ei olisi koskaan syttynyt maailmansotaa. Se veri, joka olisi vuodatettu v. 1904, olisi säästänyt vv. 1914;18 vuodatetun kymmenkertaisen määrän. Mutta millainen asema Saksalla olisikaan maailmassa tällä hetkellä! 

Liitto Itävallan kanssa oli silloin mielettömyyttä. Sillä tuo valtakuntamuumio ei ollut solminut liittoa Saksan kanssa sotaa käydäkseen, vaan säilyttääkseen ikuisen rauhan, jota sitten voitiin viisaasti käyttää saksalaisuuden hävittämiseksi monarkiasta hitaasti, mutta varmasti. Tämä liitto oli mahdottomuus jo siitäkin syystä, ettei voinut odottaa suinkaan kansallisten saksalaisten etujen hyökkäävää edustusta sellaisen valtion taholta, jolla ei edes ollut voimaa eikä päättäväisyyttä tehdä loppua saksalaisuuden hävittämistyöstä aivan omien rajojensa takana. Kun Saksalla ei ollut riittävästi kansallistuntoa eikä arkailemattomuuttakaan riistää mahdottomalta Habsburgien valtakunnalta määräämisvaltaa 10 miljoonan heimoveljen kohtaloiden suhteen, ei tosiaan voinut odottaakaan, että se koskaan ojentaisi kättään niin laajakantoisiin ja uhkarohkeihin suunnitelmiin. Vanhan Saksan valtakunnan suhtautuminen Itävallan kysymykseen oli koetinkivenä sen menettelylle koko kansakunnan kohtalonkamppailussa. Missään tapauksessa ei ainakaan olisi pitänyt tyytyä rauhassa katsomaan syrjästä, miten saksalaisuutta vuosi vuodelta tungettiin taaksepäin, koska kerran Itävallan arvon liittolaisena määräsi yksinomaan maan saksalaisen aineksen pystyssä pysyminen. 

Mutta sitä tietähän ei lainkaan kuljettu. Ei pelätty mitään niin paljon kuin taistelua, ja kuitenkin oli sitten pakko siihen ryhtyä kaikkein epäedullisimmalla hetkellä. Koetettiin väistää kohtaloa, mutta kohtalopa yllättikin. Haaveiltiin maailmanrauhan säilyttämisestä, mutta päädyttiin maailmansotaan. Ja tämä juuri oli tärkeimpänä syynä siihen, miksi ei edes ollenkaan kiinnitetty huomiota tähän kolmanteen Saksan tulevaisuuden suunnittelemismahdollisuuteen. Tiedettiin, että lisää maata oli saatavissa ainoastaan idästä, nähtiin siinä tapauksessa välttämätön taistelu, mutta kuitenkin tahdottiin rauhaa hinnasta mistä hyvänsä; sillä Saksan ulkopolitiikan tunnussana oli jo aikoja lakannut olemasta: Saksan kansakunnan pystyssä pitäminen kaikin keinoin; pikemminkin se nyt kuului seuraavasti: maailmanrauhan ylläpitäminen kaikin keinoin. Miten siinä sitten onnistuttiin, se on tunnettu asia. Palaan vielä tuonnempana erikoisesti tähän asiaan. 

Niin oli siis vielä jäljellä neljäs mahdollisuus: teollisuus ja maailmankauppa, merivalta ja siirtomaat. Sellainen kehitys oli aluksi kylläkin helpommin ja varmaan nopeamminkin saavutettavissa. Maan asuttaminen on hidas, pitkällinen tapahtumus, joka usein kestää vuosisatoja; niin, siitäpä juuri onkin löydettävissä sen voima, ettei siinä ole kysymyksessä äkillinen leimahdus, vaan vähitellen tapahtuva, mutta sen sijaan perusteellinen ja lakkaamaton kasvu, toisin kuin teollisuuden kehityksessä, joka voidaan ikään kuin puhaltaa esiin muutamassa vuodessa, mutta sitten se pikemmin muistuttaakin saippuakuplaa kuin lujaa, vankkaa voimaa. Laivaston rakentaminen käy kyllä nopeammin kuin talonpoikaistalojen perustaminen sitkeässä kamppailussa ja asuttaminen maanviljelijöillä; mutta laivaston voi myös nopeammin tuhota kuin uudisasutuksen. 

Kun Saksa sittenkin valitsi tämän tien, silloin olisi ainakin täytynyt selvästi havaita, että tämäkin kehitys ennemmin tai myöhemmin johtaisi sotaan. Ainoastaan lapset olisivat voineet uskoa, että ystävällisen, sivistyneen käytöksen avulla ja lakkaamatta korostamalla omaa rauhallista mielialaa saattoi päästä osille rauhallisessa kansojen kilpailussa, niin kuin kovin somasti ja opettavasti jaariteltiin; siis tarvitsematta koskaan tarttua aseisiin. Ei, kun lähdimme sille tielle, Englannin täytyi joskus olla vihollisemme. Oli enemmän kuin mieletöntä närkästyä siitä mutta se oli täydelleen meikäläisen yksinkertaisuuden mukaista, että Englanti suvaitsi asettua yks'kaks' vastustamaan meidän rauhallista vaikutustamme väkivaltaisen, itsekkään olennon raakaan tapaan. Me emme kyllä olisi missään tapauksessa menetelleet sillä tavalla. 

Jos eurooppalaista maapolitiikkaa saattoi harjoittaa ainoastaan Venäjää vastaan, liitossa Englannin kanssa, niin toisaalta oli siirtomaa­ ja maailmankauppapolitiikka ajateltavissa ainoastaan tähdättynä Englantia vastaan yksissä tuumin Venäjän kanssa. Mutta silloin olisi pitänyt tehdä arastelematta johtopäätökset tässäkin kohdin ; ja ennen kaikkea, luopua Itävallasta kiireen kaupalla. Jokaiselta näkökannalta oli Saksan liitto Itävallan kanssa jo vuosisadantaitteessa sulaa mielettömyyttä. Mutta ei ajateltukaan liiton solmimista Venäjän kanssa. Englantia vastaan enempää kuin Englannin kanssa Venäjää vastaan, sillä molemmissa tapauksissahan olisi lopulta johduttu sotaan,  ja sen estämiseksi juuri vasta ylimalkaan päätettiin ryhtyä kauppa; ja teollisuuspolitiikkaan. Maailman rauhallinen, taloudellinen valloitus oli nyt käyttöohje, jonka oli määrä kerta kaikkiaan nitistää siihenastinen väkivaltapolitiikka. Kaikin ajoin ei ehkä kuitenkaan oltu täysin varmoja asiasta, varsinkin kun Englannin taholta alkoi kuulua uhkauksia, joita oli kerta kaikkiaan mahdoton ymmärtää väärin; sen vuoksi päätettiin rakentaa laivastokin; mutta ei tietystikään taaskaan hyökkäämiseksi Englannin kimppuun ja sen kukistamiseksi, vaan puolustamaan jo puheena ollutta maailmanrauhaa ja maailman rauhallista valloitusta. Sen vuoksi se pysytettiinkin joka suhteessa vähän vaatimattomammissa puitteissa, ei ainoastaan lukumäärältään, vaan myöskin eri laivojen uppoaman ja aseistuksen puolesta, jotta loppujen lopuksi sentään rauhalliset tarkoitusperät näkyisivät kaikessa siinäkin. Puhe maailman rauhallisesta taloudellisesta valtauksesta  oli varmastikin suurinta mielettömyyttä, mitä kos­kaan on kohotettu valtionpolitiikan johtavaksi periaatteeksi. Tuota mielettömyyttä vielä lisäsi se, ettei kartettu edes kutsua Englantia sellaisen aikaansaannoksen mahdollisuuden kruununtodistajaksi. Mitä professorimainen historiankirjoituksemme ja historiankäsityksemme on tässä kohdin osaltaan rikkonut, sitä tuskin enää voidaan korjata, ja se on vain sitovana todistuksena siitä, miten monet lukevat historiaa ymmärtämättä sitä.  

Juuri Englanti olisi pitänyt tajuta sitovaksi tuon  teorian kumoajaksi: ei ainoakaan kansa ole arastelemattomammin ja paremmin valmistellut taloudellisia valloituksiaan miekalla ja jälkeenpäin häikäilemättä puolustanut niitä kuin Englannin kansa. Eikö ole suorastaan brittiläisen valtiotaidon  tunnusmerkki, että se hankkii taloudellisia etuja valtiollisella  voimallaan ja heti taas muuntaa kaiken taloudellisen vaurastumisen poliittiseksi vallaksi ja voimaksi?

Ja millainen erehdys  onkaan luulla, että Englanti muka olisi omakohtaisesti liian  pelkurimainen uhraamaan omaa vertaan talouspolitiikkansa  puolesta! Se seikka, ettei Englannin kansalla ollut kansan armeijaa, ei suinkaan todistanut päinvastaista; sillä pääasiana ei  tässä ole suinkaan kulloinenkin puolustusvoimien muoto, vaan  paljon enemmän se tahto ja päättäväisyys, miten olemassa olevia  voimia käytetään. Englannilla on aina ollut sellaiset varusteet,  jollaiset sille ovat olleet tarpeen. Se on aina taistellut sellaisin asein, joita voiton saavuttaminen on vaatinut. Se käytti palkkajoukkoja, niin kauan kuin palkkajoukot riittivät; mutta se ammensi myöskin syvälti koko kansakunnan arvokasta verta, kun ainoastaan sellainen uhraus saattoi tuottaa voiton; mutta aina sen taisteluvalmius ja sitkeys ja kestävyys sekä häikäilemätön sodankäynti ovat olleet samat. Mutta Saksassa muodostettiin ja päntättiin vähitellen kouluissa, sanomalehdistössä ja pilalehdissä kansan päähän englantilaisen olemuksesta ja ehkä vieläkin enemmän Englannin valtakunnasta sellainen käsitys, jonka täytyi pakosta johtaa mitä turmiollisimpaan itsepetokseen; sillä tuo mielettömyys tarttui lopulta kaikkiin, ja siitä oli seurauksena englantilaisten aliarvioiminen, joka kostautui mitä katkerimmin. Tuo väärä käsitys syöpyi niin syvään, että oltiin vakuuttuneita siitä, että englantilaiset olivat yhtä ovelia kuin mieskohtaisesti kerrassaan uskomattoman pelkurimaisia liikemiehiä.  

Ettei Englannin imperiumin kokoista maailmanvaltaa hevin saada kokoon pelkästään  juonien ja huijauksen avulla, se valitettavasti ei mahtunut meikäläisten ylevien, professorimaisen viisaiden opettajien päähän. Harvat varoittavat äänet kaikuivat kuuroille korville tai ne tapettiin vaitiololla. Muistan selvästi, miten ällistyneen näköisiksi tovereideni naamat venähtivät, kun jouduimme Flanderissa Tommyjen  kanssa tekemisiin mies miestä vastaan Jo heti ensimmäisten taistelupäivien jälkeen lienee kaikkien aivoissa alkanut kangastaa varmuus, etteivät nämä skotlantilaiset oikein vastanneetkaan niitä, joita meille oli katsottu sopivaksi tarita pilalehdissä ja sähkösanomatiedoituksissa. Niinä aikoina rupesin ensi kerran mielessäni tutkistelemaan tuon propagandamuodon tarkoituksenmukaisuutta. Tuollaisesta väärennyksestä oli kuitenkin jotakin etua niille, jotka sitä levittivät; tästä vaikkakin väärästä esimerkistä saattoi osoittaa maailman taloudellisen valloituksen oikeuden. Mikä onnistui englantilaisille, sen toki täytyi onnistua meillekin, jolloin vielä meidän muka paljon suurempaa rehellisyyttämme, luonteenomaisen englantilaisten kavaluuden puutetta, pidettiin suurena etuna. Siten toivottiin sitäkin helpommin saavutettavan ennen kaikkea pienten kansojen myötämielisyys sekä suurten luottamus. Että meidän rehellisyytemme ja kunniallisuutemme oli toisille kauhistus, sitä emme tajunneet siitä yksinkertaisesta syystä, että itse uskoimme sen kaiken ihan vakavasti, jota vastoin muu maailma piti sellaista menettelytapaa aivan erikoisen ovelan valheellisuuden ilmauksena, kunnes vallankumous, varmaankin kaikkien mitä suurimmaksi ihmeeksi, osoitti selvemmin vilpittömän mielenlaatumme rajattoman tyhmyyden. Mutta lähtien moisen maailman rauhallisen taloudellisen valloituksen mielettömyydestä kävi Kolmiliiton mielettömyys heti paikalla samoin selväksi ja käsitettäväksi. Minkä valtion kanssa ylipäänsä olisi muuten voitu liitto solmia? Yhdessä itävallan kanssa ei voitu ryhtyä sotaisiin valloituksiin edes Euroopassakaan. Siinä juuri piili heti alusta alkaen tuon liiton heikkous. Bismarckin mittainen mies saattoi sallia itselleen vapauden turvautua sellaiseen hätävaraan, mutta ei ikinä mikä tahansa hänen kömpelö seuraajansa, kaikkein vähimmin sellaisena aikana, jolloin Bismarckinkin luoman liiton olennaiset edellytykset olivat jo aikoja sitten lakanneet olemasta; Bismarck näet vielä uskoi Itävallan olevan saksalainen valtio. Yleisen äänioikeuden asteittaisen voimaan saattamisen ansiosta tuo maa oli kuitenkin siitä ajasta vaipunut parlamentaarisesti hallituksi ei-saksalaiseksi sekasorroksi. Liitto Itävallan kanssa oli myöskin rotupolitiikan kannalta suorastaan tuhoisa. Siedettiin uuden slaavilaisen suurvallan syntymistä Saksan rajalle, suurvallan, jonka, muuten täytyisi en pitkää asettua Saksan suhteen aivan toiseen asenteeseen esim. Venäjän. Tällöin liiton täytyi vuosi vuodelta muodostua sisäisesti yhä ontommaksi ja voimattomammaksi, sitä mukaa kuin tuon liittoajatuksen ainoat kannattajat monarkian alueella menettivät vaikutusvaltansa ja heidät tungettiin syrjään määrääviltä paikoilta. Jo vuosisadan taitteessa oli liitto Itävallan kanssa kehittynyt juuri samalle asteelle kuin Itävallan liitto Italian kanssa. Tässäkin oli olemassa ainoastaan kaksi mahdollisuutta: joko pysyttiin liitossa Habsburgien monarkian kanssa tai sitten olisi täytynyt panna vastalause saksalaisuuden sortoa ja syrjäyttämistä vastaan. Mutta jos sellaista ensin hiukan yritetään, sen loppuna on useimmissa tapauksissa ilmitaistelu. Kolmiliiton arvo oli psykologiseltakin kannalta varsin vaatimaton, koska yleensä on niin, että liiton lujuus vähenee samassa määrin, kuta enemmän liitto rajoittuu säilyttämään olemassa olevaa asiaintilaa semmoisenaan. Sitä vastoin liitto lujittuu, kuta enemmän sen osakkailla on toivoa saavuttaa sen avulla tiettyjä, kouraan tuntuvia laajentumispäämääriä. Tässä kohdin niin kuin joka paikassa ei voimana suinkaan ole puolustus, vaan hyökkäys. 

Tämä käsitettiin jo siihenkin aikaan eri tahoilla, mutta valitettavasti ns. asiantuntijat eivät sitä ymmärtäneet. Erikoisesti silloinen eversti Ludendorff, Suuren yleisesikunnan upseeri, kiinnitti v. 1912 laatimassaan mietinnössä huomiota näihin heikkoihin kohtiin. Tietystikään ei valtiomiesten taholta myönnetty asialle lainkaan merkitystä eikä arvoa; ikään kuin tervettä järkeä olisi ylipäänsä ainoastaan tavallisten kuolevaisten, tarkoituksenmukaisesti käytettävä, mutta että sen periaatteessa saisi jättää huomioon ottamatta, mikäli on kysymys diplomaateista. Saksan kannalta oli suoranainen onni, että sota v. 1914 alkoi kiertoteitse, Itävallassa, siis Habsburgien täytyi tulla mukaan; jos näet olisi käynyt päinvastoin, Saksa olisi joutunut olemaan yksin. Habsburgien valtakunta ei olisi kyennyt ottamaan tai halunnutkaan ottaa osaa Saksan aiheuttamaan sotaan. Muuten olisi sama, mistä Italiaa sittemmin ankarasti tuomittiin, tapahtunut jo aikaisemmin Itävallan taholta: se olisi pysytellyt puolueettomana pelastaakseen valtakunnan ainakin vallankumouksesta heti alussa. Itävallan slaavit olisivat ennemmin pirstoneet monarkian jo v. 1914 kuin sallineet sen auttaa Saksaa. Mutta miten suuria vaaroja ja vaikeuksia liitosta Tonavan monarkian kanssa johtui, sen jaksoivat ainoastaan hyvin harvat siihen aikaan käsittää. Ensiksikin Itävallalla oli liian monta vihollista, jotka havittelivat mielessään tuon lahon valtakunnan perinnöille, jottei siellä olisi aikojen kuluessa pakostakin muodostunut eräänlaista vihaa Saksaa kohtaan, jota kaikki pitivät syynä siihen, että monarkian kaihoten ja toivoen odotettu hajaantuminen estyi. Päädyttiin siihen vakaumukseen, että Wien oli loppujen lopuksikin kukistettavissa ainoastaan Berliinin kiertotietä. 

Mutta silloin Saksa toisekseen menetti parhaat ja lupaavimmat liittomahdollisuutensa. Niin, sen sijaan se joutui yhä kireämpään suhteeseen Venäjään, jopa Italiaankin. Ja kuitenkin yleinen mielipide oli Roomassa yhtä suuressa määrin saksalaisystävällinen, kuin se kyti itävaltalaisvihollisena jok'ikisen italialaisen sydämessä, jopa vähin leimahti ilmi tuleenkin. Kun nyt oli kerta kaikkiaan antauduttu kauppa; ja teollisuuspolitiikkaan, ei ollut enää pienintäkään syytä sotaan Venäjää vastaan. Ainoastaan molempien kansakuntien viholliset voivat tuntea vilkasta mielenkiintoa siihen. Tosiasiassa olivatkin ensi sijassa nimenomaan juutalaiset ja marxilaiset lietsomassa tätä tulta ja yllyttämässä kaikin keinoin näiden kahden valtion väliseen sotaan. Ja vihdoin kolmanneksi täytyi tästä liitosta jo sinänsä koitua Saksalle äärettömän suuri  vaara, koska Bismarckin luomalle Saksan valtakunnalle tosiasiallisesti vihamielisen suurvallan saattoi helposti onnistua milloin tahansa nostattaa Saksaa vastaan koko joukko valtioita, koska niille jokaiselle saatettiin luvata toiveita rikastumisesta Itävallan, liittolaisen, kustannuksella. Koko Itä;Eurooppa voitiin saada kuohuksiin Tonavan;monarkiaa vastaan, mutta erittäinkin Venäjä ja Italia. Sitä maailmanliittoa, joka oli muodostumassa Englannin kuninkaan Edvard VII:n johdantotoiminnan jälkeen, ei olisi koskaan syntynyt, jollei Itävalta Saksan liittolaisena olisi ollut liian houkutteleva perintö. Ainoastaan sillä tavalla kävi mahdolliseksi koota muuten perin epäyhtenäiset toiveet ja päämäärät yhdeksi ainoaksi hyökkäysrintamaksi.

Käytäessä yhdessä Saksan kimppuun saattoi jokainen toivoa pääsevänsä hyötymään puolestaan Itävallan kustannuksella. Kun nyt vielä Turkkikin näytti olevan äänettömänä yhtiömiehenä tuossa kovanonnenliitossa, vaara siitä vielä kasvoi suunnattomasti. Kansainvälinen juutalainen maailmanrahavalta tarvitsi näitä houkutuskeinoja toteuttaakseen kauan kaihoten odotetun suunnitelman: Saksan tuhoamisen, joka ei ollut vielä taipunut yleiseen ja yli kaikkien valtioiden ulottuvaan finanssivalvontaan. Vain siten saatiin taotuksi liitto, jonka teki lujaksi ja voimakkaaksi ja rohkeaksi marssivalmiiden miljoona;armeijoiden lukumäärä, jotka olivat valmiina vihdoinkin käymään sarvipään Siegfriedin kimppuun. 

Liitto Habsburgien monarkian kanssa, joka jo Itävallassa oli mielessäni herättänyt apeutta, alkoi nyt muodostua pitkällisten sisäisten tarkastelujen aiheeksi, jotka lähinnä seuraavana aikana ainoastaan lujittivat ennestään jo vakiintunutta mielipidettäni. Niissä pienissä piireissä, joissa jouduin liikkumaan, en enää siihenkään aikaan ollenkaan salaillut vakaumustani, että tuo onneton liitto tuhoon tuomitun valtion kanssa aiheuttaisi hirvittävän, tuhoisan romahduksen Saksallekin, jollei ajoissa ymmärrettäisi irroittautua siitä. En liioin horjunut silmänräpäystäkään tässä vuorenlujassa vakaumuksessani, kun vihdoin maailmansodan myrskyt näyttivät puhaltaneen pois kaiken järkevän harkinnan ja innostuksen huumaus oli temmannut mukaansa nekin paikat, jotka olisivat saaneet tehdä vain kaikkein kylmimpiä todellisuustarkasteluja. Ollessani itse rintamalla puolustin aina, missä ja milloin ikinä näitä kysymyksiä pohdittiinkin, omaa mielipidettäni, että liitosta olisi luovuttava, kuta pikemmin, sitä parempi saksalaiselle kansalle, ja ettei Habsburgien monarkian jättäminen oman onnensa nojaan ollut suinkaan uhri, jos vain Saksa saisi sillä vihollistensa lukumäärän vähenemään; sillä miljoonat miehet eivät olleet ottaneet teräskypärää päähänsä puolustaakseen sen rappeutunutta hallitsijasukua, vaan pelastaakseen Saksan kansan. Sodanedellisenä aikana tuntui joskus siltä, kuin ainakin eräässä leirissä olisi pyrkinyt sukeltautumaan esiin hienoisia epäilyksiä sen liittopolitiikan onnistuneisuudesta, johon oli

ryhdytty. Saksalais;vanhoilliset piirit alkoivat aika ajoin varoittaa liian suuresta luottavaisuudesta, mutta se samoin kuin kaikki muukin järkevä puhe kaikui kuuroille korville. Oltiin varmoja siitä, että oltiin oikealla maailman valloituksen tiellä, jonka tulokset olisivat suunnattoman suuret, mutta uhraukset aivan tyhjän veroiset. Tunnetuilla asiaankuulumattomilla ei ollut taaskaan muuta neuvoa kuin katsella äänettöminä syrjästä, miten ja miksi asiantuntijat marssivat suoraa päätä onnettomuuteen, vieden kunnon kansan jäljessään niin kuin Hamelnin rotanpyytäjä aikoinaan. 

Syvimpänä syynä siihen, että oli mahdollista esittää kokonaiselle kansalle mieletön taloudellinen valloitus käytännöllisenä poliittisena tienä ja maailmanrauha valtiollisena tarkoitusperänä, jopa tehdä se käsitettäväksi, oli se, että koko meidän poliittinen ajattelumme poti yleistä sairaalloisuutta. Sitä mukaa kuin saksalainen tekniikka ja teollisuus kulkivat voittokulkuaan ja Saksan kauppa saavutti menestyksen toisensa perästä, unohdettiin yhä enemmän se tietoisuus, että tämä kaikki oli sentään mahdollista ainoastaan edellyttäen voimakasta valtakuntaa. Päinvastoin mentiin monissa piireissä jo niin pitkälle, että arveltiin valtion itsensä saavan kiittää olemassaolostaan vain näitä ilmiöitä, että se itse oli ensi sijassa taloudellinen laitos, jota oli johdettava ja hallittava taloudellisten näkökohtien mukaan, ja että niin ollen myöskin sen olemassaolo oli talouden varassa, jollaista tilaa sitten pidettiin verrattomasti terveimpänä ja luonnonmukaisimpana ja ylistettiin sellaiseksi. Mutta valtiolla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä tietyn taloudellisen käsityksen tai taloudellisen kehityksen kanssa. 

Valtio ei ole taloudellisten liittokumppanien kokoomus tietyn, rajallisen elintilan piirissä taloudellisten tehtävien täyttämistä varten, vaan se on henkisesti ja ruumiillisesti samanlaisten elävien olentojen järjestynyt yhteisö, jonka päämääränä on heidän lajinsa säilyttämisen parempi helpottaminen ja tämän, Kaitselmuksen heidän elämälleen ja olemassaololleen ennakolta viitoittaman päämäärän saavuttaminen. Tämä eikä mikään muu on valtion tarkoitus ja päämäärä.

Talouselämä on tällöin ainoastaan eräs niistä monista apukeinoista, jotka ovat välttämättömiä tämän päämäärän saavuttamiseksi. Mutta talous ei ole koskaan valtion aihe tai päämäärä, mikäli tämä ei jo alun alkuaan lepää väärällä, luonnottomalla perustalla. Ainoastaan sillä tavoin on selitettävissä, ettei valtiolla semmoisenaan tarvitse olla edellytyksenä edes rajallista aluetta. Sitä tarvitaan ainoastaan sellaisilla kansoilla, jotka omasta aloitteestaan tahtovat taata rotuveljilleen elatuksen, siis ovat valmiit omalla työllään käymään taisteluaan olemassaolosta. Kansat, jotka pääsevät mehiläiskuhnurien tavoin tunkeutumaan muun ihmiskunnan sekaan pannakseen tämän kaikin mahdollisin verukkein tekemään työtä heidän puolestaan, voivat perustaa valtioita kokonaan ilman omaa, tarkkarajaista elintilaakin. Tämä sopii ennen kaikkea siihen kansaan, jonka loiselämästä koko kunniallinen ihmiskunta meidän aikanamme kärsii: juutalaisiin. Juutalaisten valtio ei ole koskaan ollut alueellisesti rajallinen, vaan on ulottunut rajattomasti kautta kaiken maailman, mutta rajoittunut käsittämään vain yhden rodun. Sen vuoksi tämä kansa onkin aina muodostanut valtion valtioissa. On nerokkaimpia juonia ja temppuja, mitä konsanaan on keksitty, että tämä valtio on pantu purjehtimaan muka uskontona ja siten on sille ennakolta turvattu se suvaitsevaisuus, jota arjalaiset ovat aina valmiit osoittamaan uskontunnustuksille. Sillä todellisuudessa ei Mooseksen usko ole sen kummempi kuin juutalaisrodun säilyttämistä tarkoittava oppi. Se käsittääkin sen vuoksi melkein kaikki sosiologiset, valtiolliset ja taloudelliset tieteenhaarat, mitä sen suhteen ylipäänsä vain voi tulla kysymykseen. 

Rodun säilytysvietti on ensimmäinen inhimillisten yhteiskuntien muodostumisen syy. Mutta siitä on seurauksena, että valtio on kansallinen elimistö eikä taloudellinen järjestö. Erotus, joka on yhtä suuri kuin myös käsittämätön nykyajan ns. valtiomiehille. Sen vuoksi nämä luulevatkin, että valtio voidaan rakentaa talouden avulla, jota vastoin se todellisuudessa on aina ja ikuisesti vain tulos niiden ominaisuuksien vaikutuksesta, jotka ovat lajin ja rodun säilyttämishalun kanssa samassa linjassa. Mutta ne ovat aina sankarien hyveitä eivätkä kauppurin itsekkyyttä, koska rodun säilyttäminen edellyttää uhrivalmiutta yksilöissä. Siinähän juuri piilee runoilijan sanojen merkitys:

Jollet anna henkeäsi alttiiksi, et koskaan voita itsellesi elämää, että oman mieskohtaisen olemassaolon uhraaminen on välttämätöntä rodun pystyssä pysymisen turvaamiseksi. Mutta niin muodoin on valtion perustamisen ja pystyssä pysymisen olennaisimpana edellytyksenä samanlaiseen laatuun ja olemukseen perustuva varma yhteenkuuluvaisuudentunne sekä halu panna valtion puolesta kaikki alttiiksi. Oman maan kamaralla elävän kansan keskuudessa se johtaa sankarinhyveiden kehittymiseen, loisilla valheelliseen teeskentelyyn ja kavalaan julmuuteen, jollei näiden ominaisuuksien jo täydy todistettavasti olla olemassa heidän muodoltaan suuresti vaihtelevan valtiollisen olemassaolonsa edellytyksinä. Aina kuitenkin jo valtion muodostuminen voi, ainakin alussa, tapahtua ainoastaan näiden ominaisuuksien panoksen ansiosta, jolloin taistelussa olemassaolosta jäävät alakynteen, s.o. orjuuteen, ja sitten ennemmin tai myöhemmin kuolevat ne kansat, jotka taistelussa osoittavat vähimmin sankarihyveitä tai jotka eivät pysty vastustamaan vihamielisen loisen valheellista kavaluutta. Mutta tässäkään tapauksessa ei sitä voi pitää niin suuressa määrin johtuvana viisauden puutteesta kuin pikemminkin päättäväisyyden ja rohkeuden puutteesta, joka yrittää verhoutua humaanisen ajatustavan vaippaan. Miten vähän muuten valtiota muodostavat ja valtiota säilyttävät ominaisuudet ovat yhteydessä talouden kanssa, sen osoittaa selvimmin se tosiseikka, että valtion sisäinen lujuus ainoastaan erikoisen harvoissa tapauksissa sattuu yhteen ns. taloudellisen kukoistuksen kanssa, jota vastoin tämä tuntuu tavattoman useissa tapauksissa ilmaisevan valtion rappeutumisen jo olevan lähenemässä. Jos nyt ihmisyhteisöjen muodostumisen voisi katsoa ensi sijassa johtuvan taloudellisista voimista tai edes yllykkeistä, täytyisi korkeimman taloudellisen kehityksen myöskin samalla merkitä valtion valtavinta voimaa, eikä päinvastoin. 

Se usko, että taloudellisilla seikoilla on valtiota muodostava j a valtiota säilyttävä voima, tuntuu erikoisen käsittämättömältä, jos on kysymyksessä maa, jonka historia joka suhteessa selvästi ja perinpohjaisesti todistaa juuri päinvastaista. Nimenomaan Preussi osoittaa ihmeteltävän selvästi, etteivät aineelliset ominaisuudet, vaan aatteelliset avut yksin tekevät kykeneväksi valtion muodostamiseen. Vasta niiden suojassa voi sitten taloudellinenkin elämä kehittyä kukoistukseensa, kunnes puhtaasti valtiota muodostavien voimien luhistuessa talouskin jälleen luhistuu; kehityskulku, jota juuri parast'aikaa saatamme tarkata hirveän murheellisella tavalla. Ihmisten aineelliset edut ja pyyteet viihtyvät ja menestyvät aina parhaiten, niin kauan kuin ne pysyvät sankarillisten hyveiden katveessa; mutta niin pian kuin ne pyrkivät tunkeutumaan olemassaolon etualalle, ne tuhoavat oman pystyssä pysymisensä edellytykset. Aina kun Saksassa on vallinnut valtapoliittinen nousu, on myöskin taloudellinen elämä ruvennut elpymään; mutta aina, milloin taloudellinen elämä on muuttunut kansamme ainoaksi elämänharrastukseksi ja ihanteelliset avut ovat tukehtuneet sen alle, valtio on taas sortunut ja vetänyt sortuessaan lyhyessä ajassa taloudellisen elämän mukanaan. Jos nyt tekee itselleen kysymyksen, mitä nuo valtiota muodostavat tai myös valtiota säilyttävät voimat todellisuudessa ovat, ne voidaan yhdistää yhden ainoan määritelmän alaisiksi: yksilöiden uhrautumiskyky ja uhrautumishalu kokonaisuuden puolesta. Ettei näillä avuilla ole vähintäkään tekemistä talouselämän kanssa, se käy ilmi siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, ettei ihminen milloinkaan uhraudu sen hyväksi, se on: liike ja kauppatoimien puolesta ei kuolla, vaan ainoastaan aatteiden puolesta. Ei mikään todistanut englantilaisten etevämmyyttä kansansielun tuntemuksessa paremmin kuin se perustelu, jonka he ymmärsivät antaa taistelulleen. Meidän taistellessamme leivän vuoksi Englanti soti vapauden puolesta, eikä edes omansa, vaan pienten kansojen vapauden puolesta. Meillä joko naurettiin tai närkästyttiin moista julkeutta ja osoitettiin siten, kuinka ajattelemattoman tyhmäksi Saksan ns. valtiotaito oli käynyt jo ennen sotaa. Ei ollut enää olemassa heikointakaan aavistusta sen voiman laadusta, joka saa miehet omasta vapaasta tahdostaan ja päätöksestään käymään kuolemaan. 

Niin kauan kuin Saksan kansa v. 1914 vielä uskoi taistelevansa ihanteiden puolesta, se kesti; kun se pantiin taistelemaan ainoastaan jokapäiväisen leivän puolesta, se mieluummin luopui leikistä. Mutta meidän henkevät valtiomiehemme ihmettelivät tuota ajatustavassa tapahtunutta muutosta. Heille ei koskaan selvinnyt, että ihminen heti siitä hetkestä lähtien, jolloin hän taistelee taloudellisten etujen ja pyrkimysten puolesta, koettaa kaikin mahdollisin tavoin välttää kuolemaa, sillä sehän estäisi ainiaksi pääsemästä nauttimasta taistelunsa palkkaa. Huolehtiminen omien lasten pelastamisesta tekee heikoimmastakin äidistä sankarin, ja ainoastaan taistelu lajin ja sitä suojelevan kotilieden tai valtion säilyttämisen puolesta on kaikkina aikoina ajanut miehet kohti vihollisen keihäitä. Seuraavan väitteen voi esittää ikuisesti pätevänä totuutena: Koskaan ei ole vielä perustettu valtiota rauhallista taloudellista tietä, vaan aina rodunsäilyttämisvaistojen voimalla, olivatpa ne sitten löydettävissä sankarimaisen hyveen tai ovelan viekkauden alalta; edellisen tuloksia ovat arjalaiset työ ja sivistysvaltiot, jälkimmäisiä juutalaisten loissiirtolat. Mutta niin pian kuin taloudellinen elämä semmoisenaan alkaa jonkin kansan keskuudessa tai jossakin valtiossa tukahduttaa näitä viettejä painollaan, se itse muuttuu houkuttelevaksi orjuutuksen ja sorron syyksi. Sodanedellisen ajan usko, että kauppa ja siirtomaapolitiikan avulla voitaisiin rauhallista tietä avata, jopa vallatakin maailma Saksan kansalle, oli klassillinen merkki todellisten valtiota muodostavien ja valtiota säilyttävien avujen sekä kaiken niistä johtuvan selvänäköisyyden, tahdonlujuuden ja oimintatarmon menetyksestä; luonnonlain pakosta tuleva tilinteko oli sitten maailmansota kaikkine seurauksineen. 

Sille, joka ei ajattele asiaa sen syvemmin, voisi tämä Saksan kansan asenne ; sillä se oli tosiaan melkeinpä aivan yleinen tuntua ratkaisemattomalta arvoitukselta: Saksahan oli juuri suurenmoinen esimerkki puhtaasti valtapoliittiselle perustalle syntyneestä valtakunnasta. Preussi, Saksan valtakunnan siemen, kohosi asemaansa loistavan sankaruuden ansiosta eikä finanssi ja kauppatoimien tuloksena, ja itse Saksan valtakunta oli ainoastaan mitä ihanin palkinto valtapoliittisesta johdosta ja sotilaallisesta kuolemanhalveksinnasta. Miten saattoi juuri Saksan kansan poliittinen vaisto joutua niin pahasti tartunnan saastuttamaksi? Sillä tässä ei ollut kysymyksessä erillinen ilmiö, vaan rappeutumisilmiöt, joita todella peloittavan lukuisasti leimahteli kuin virvatulia häilähdellen edestakaisin pitkin kansanruumista tai jotka pikemminkin kuin myrkylliset paiseet, syöpyivät kansakuntaan milloin yhtäänne, milloin toisaanne. 

Näytti siltä, kuin jokin salaperäinen voima olisi ajanut taukoamatonta myrkkyvirtaa tuon entisen sankariruumiin kaikkein äärimmäisiinkin verisuoniin, johtaen terveen järjen ja yksinkertaisen itsesäilytysvietin yhä pahempaan lamautumiseen. Kun silmäilin lukemattomia kertoja kaikkia näitä kysymyksiä, jotka vuosina 1912/14 heräsivät mielessäni johtuen asenteestani Saksan liitto ja talouspolitiikkaan, arvoituksen ratkaisuna oli ja pysyi aina se voima, jonka olin jo aikaisemmin tullut tuntemaan Wienissä aivan toisesta näkökulmasta: marxilainen oppi ja maailmankatsomus sekä sen organisatorinen vaikutus. Toisen kerran elämässäni tunkeuduin nyt tuohon hävityksen oppiin ; eivätkä minua enää tällä kertaa olleet johtamassa jokapäiväisen ympäristön vaikutelmat ja vaikutukset, vaan poliittisen elämän yleisten ilmiöiden huomiointi.

Syventyessäni uudelleen tuon uuden maailman teoreettiseen kirjallisuuteen ja koettaessani  päästä selville sen mahdollisista vaikutuksista vertailin näitä sitten toiminnan todellisiin ilmiöihin ja tapahtumiin poliittisessa,  kulttuuri ja myöskin talouselämässä.  

Mutta ensi kerran kohdistin nyt myöskin huomioni tuon  maailmanruton kukistamisyrityksiin. Tutkin Bismarckin poikkeuslainsäädäntöä, sen tarkoitusperiä, taistelua ja menestystä. Vähitellen sain kerrassaan graniitin lujan perustan omalle vakaumukselleni, niin ettei minun ole sen  ajan jälkeen koskaan ollut tarvis muuttaa sisäistä katsanto kantaani tässä kysymyksessä.

Samalla tavoin otin marxilaisuuden ja juutalaisuuden suhteen vielä uuden, perinpohjaisen  tutkimuksen alaiseksi.  Mutta kun ennen Wienissä oli ennen kaikkea Saksa ollut silmissäni kuin mikäkin järkkymätön jättiläinen, nyt alkoi sentään väliin hiipiä mieleeni pelokkaita aavistuksia. Kaikessa hiljaisuudessa ja pienissä tuttavieni piireissä aloin purkaa närkästystäni  Saksan ulkopolitiikan johdosta ja sen, oman käsityskantani  mukaan, uskomattoman kevytmielisen tavan johdosta, miten  käsiteltiin kaikkein tärkeintä kysymystä, mitä siihen aikaan Saksassa ylipäänsä oli, nimittäin marxilaisuutta. En todellakaan jaksanut ymmärtää, miten voitiin noin sokeasti hoippua kohti vaaraa, jonka vaikutusten vielä kerran, marxilaisuuden omien tarkoitusperien mukaisesti, täytyi muodostua suunnattomiksi ja hirvittäviksi. Jo siihen aikaan varoitin lähiympäristöäni, aivan samoin kuin nykyisin suuressa mitassa, kaikkien pelkurimaisten raukkojen rauhoituslauseelta: Meille ei voi tapahtua mitään!

Samantapainen henkinen rutto oli jo kerran ennen tuhonnut jättiläisvaltakunnan. Saksako yksin ei olisi juuri samojen lakien alainen kuin kaikki muut inhimilliset yhteisöt? Vv. 1913/14 lausuin sitten myöskin ensi kerran eri piireissä, jotka nykyisin osaksi ovat uskollisia kansallissosialistisen liikkeen kannattajia, julki sen vakaumuksen, että kysymys Saksan kansan tulevaisuudesta on kysymys marxilaisuuden hävittämisestä. 

Saksan onnetonta liittopolitiikkaa pidin ainoastaan eräänä tuon opin repimistyöstä johtuneena seuraamusilmiönä; sillä se juuri oli hirvittävää, että tuo myrkky melkein näkymättömästi tuhosi kaikki terveen taloudellisen ja valtiokäsityksen perusteet, tartunnan saaneiden usein lainkaan aavistamatta, miten suuressa määrin heidän toimintansa ja tahtonsa jo oli tuon maailmankatsomuksen kaikua, jonka he muuten mitä jyrkimmin torjuivat. Saksan kansan sisäinen aleneminen oli silloin jo aikoja sitten alkanut, ihmisten itsensä – niin kuin elämässä käy hyvin usein pääsemättä selville oman elämänsä tuhoojasta. Väliin tautia yritettiin kyllä hieman puoskaroida, mutta erehdyttiin sotkemaan keskenään ilmiön muodot ja niiden aiheuttaja. Kun sitä ei tunnettu tai ei tahdottu tuntea, taistelulla marxilaisuutta vastaan ei ollut sen suurempaa merkitystä kuin turhanpäiväisellä puoskaroinnilla.

 

 




Mein Kampf

ADOLF HITLER