Vuonna 1915 oli vihollispropaganda alkanut tunkeutua keskuuteemme, v:sta 1916 se
kävi alati tehokkaammaksi, ja v:n 1918 alusta se paisui suoranaiseksi tulvaksi.
Nyt saattoikin jo joka askelella nähdä tuon sielujenpyydystyksen seurauksia.
Armeija oppi vähän kerrassaan ajattelemaan vihollisen toivomalla tavalla.
Saksalainen vastavaikutus sen sijaan petti kerrassaan. Armeijan silloisella
henkisellä ja tahdonomaisella johtajalla oli kyllä tarkoituksena ja hänellä oli
päättäväisyyttäkin ryhtyä taisteluun tällä alalla, mutta puuttui sitä välinettä,
koneistoa, joka siihen olisi ollut tarpeen. Psykologiselta kannalta olikin
erehdys antaa joukkojen itsensä ryhtyä tätä valistustoimintaa harjoittamaan. Jos
sen mieli olla tehokasta, sen piti tulla kotiseudulta. Ainoastaan siinä
tapauksessa saattoi toivoa sen tehoavan miehiin, jotka lopulta olivat kohta
neljän vuoden ajan suorittaneet kotiseudun puolesta kuolemattomia sankaritekoja
ja kärsineet kieltäymyksiä. Mutta mitä heille tuli kotiseudulta? Oliko se, että
kotiseutu petti, typeryyttä vai rikollisuutta? Sydänkesällä 1918, sen jälkeen
kun Marne'in eteläranta oli tyhjennetty, menetteli varsinkin Saksan
sanomalehdistö niin viheliäisen taitamattomasti, jopa rikollisen tyhmästi, että
mielessäni heräsi päivä päivältä kiihtyvän suuttumuksen ja närkästyksen ohella
kysymys, eikö tosiaankaan ollut ketään, joka olisi kyennyt tekemään lopun
mokomasta armeijan sankarimielen henkisestä hävittämisestä. Mitä tapahtui
Ranskassa, kun me v. 1914 ennenkuulumattomassa voitonrynnistyksessä tunkeuduimme
tuohon maahan? Mitä Italia teki niinä päivinä, jolloin sen Isonzon;rintama
murtui? Ja mitä Ranska taaskin keväällä 1918, kun saksalaisten divisioonien
hyökkäys näytti kohottavan asemat irti saranoiltaan ja raskaiden
kaukotykkipatterien pitkälle ulottuva käsivarsi alkoi kolkuttaa Pariisin
portteja? Miten siellä olikaan kiireesti perääntyviin rykmentteihin lietsomalla
lietsottu hehkuvan polttavaa kansalliskiihkoa! Miten propaganda ja nerokas
joukkosuggestio työskentelivätkään saadakseen uskon lopulliseen voittoon taas
elpymään murtuneilla rintamillakin! Mutta mitä meillä sillä välin tapahtui? Ei
mitään, tai sitten vielä pahempaa.
Viha ja suuttumus valtasivat niinä aikoina usein mieleni saadessani
luettavakseni tuoreimmat sanomalehdet ja niiden palstoilla harjoitetun
psykologisen joukkomurhan ilmestyessä silmieni eteen. Monet kerrat kiusasi
mieltäni ajatus, että jos Kaitselmus olisi asettanut Saksan
propagandapalvelukseen noiden kykenemättömien tai haluttomien miesten tilalle
minut, kohtalo olisi antanut taistelun päättyä toisin. Noina kuukausina tunsin
ensi kerran sen kohtalon koko luihun salakavaluuden, joka piteli minua kiinni
rintamalla ja paikassa, missä minkä tahansa neekerin sattumalta paukauttama
laukaus voisi tehdä minusta lopun, vaikka olisin toisella paikalla voinut
suorittaa isänmaalle aivan toisenmoisia palveluksia! Sillä että sellainen olisi
minulle onnistunut, julkenin uskoa jo tuona aikana. Mutta minähän olin nimetön
mies, yksi kahdeksan miljoonan joukossa!
Siispä oli parempi pitää suunsa kiinni ja täyttää velvollisuutensa sillä
paikalla mahdollisimman hyvin.
Kesällä 1915 saimme käsiimme ensimmäiset vihollisten lentolehtiset. Niiden
sisällys oli, vaikka esityksen muoto hiukan vaihtelikin, melkein aina sama, että
nimittäin Saksassa hätä ja puute kasvoivat kasvamistaan, sotaa jatkui
loppumattomiin voitonmahdollisuuksien vähetessä vähenemistään; kotiseudun väestö
halusikin sen vuoksi rauhaa, mutta militarismi ja keisari eivät sitä sallineet;
koko maailma ; joka tämän muuten tiesi aivan hyvin ; ei käynytkään sotaa Saksan
kansaa, vaan sen sijaan yksinomaan ainoaa syyllistä, keisaria, vastaan;
taistelusta ei niin muodoin tulisi ikinä loppua, ennen kuin tuo rauhallisen
ihmiskunnan vihollinen olisi syrjäytetty; mutta rauhaa rakastavat ja
demokraattiset kansakunnat ottaisivat sodan päätyttyä Saksan kansan mukaan
ikuisen maailmanrauhan liittoon, joka rauha olisi taattu siitä hetkestä alkaen,
jolloin preussilainen militarismi olisi murskattu.
Niissä esitetyn paremmaksi valaisuksi oli niihin painettu usein jäljennöksinä
kotiseudulta lähetettyjä ä kirjeitä, joiden sisällys tuntui tukevan mainittuja
väitteitä. Ylipäänsä siihen aikaan kaikille moisille yrityksille vain
naurettiin. Lentolehtiset luettiin, sitten lähetettiin rintaman taakse ylempiin
esikuntiin ja enimmäkseen unohdettiin, kunnes tuuli taaskin kantoi niitä
yläilmoista ampumahautoihin uuden varaston; noita lehtisiä meidän puolellemme
tuomaan näet käytettiin enimmäkseen lentokoneita. Tuon lajin propagandassa pisti
ennen pitkää väkisinkin silmään muudan seikka, nimittäin se, että jokaisella
rintamalohkolla, missä oli baijerilaisia joukkoja, erittäin johdonmukaisesti
hyökkäiltiin Preussin kimppuun ja vakuuteltiin, ei ainoastaan, että nimenomaan
Preussi oli varsinainen sotaan syyllinen ja siitä kokonaan vastuussa, vaan
myöskin, ettei muka tunnettu vähintäkään vihamielisyyttä Baijeria kohtaan; tosin
kyllä ei Baijeriakaan voitu auttaa, niin kauan kuin se oli preussilaisen
militarismin palveluksessa, s.o. istui omilla housuillaan tulessa sen puolesta.
Tuollaisista vaikutusyrityksistä alkoi tosiasiallisesti jo v. 1915 aiheutua
eräitä seurauksia. Preussilaisvastainen mieliala yltyi joukko osastoissa aivan
ilmeisesti ; mutta sen johdosta ei ylhäältäpäin ryhdytty, ei niin ainoaa kertaa
toimenpiteisiin sitä vastaan. Tämä oli enemmän kuin pelkkä laiminlyönninsynti,
jonka täytyi joskus tuonnempana, ennemmin tai myöhemmin, mitä onnettomimmalla
tavalla kostautua, ei kylläkään Preussille, vaan Saksan kansalle, ja siihenhän
toki itse Baijerikin kuuluu. Tässä suhteessa vihollispropaganda alkoi jo v:sta
1916 lähtien saavuttaa ehdotonta menestystä.
Samoin olivat suoraan kotiseudulta lähetetyt surkeat ruikutuskirjeet jo kauan
sitten alkaneet vaikuttaa. Nyttemmin ei vastustajan enää ollenkaan tarvinnut
lähetellä niitä rintamalle lentolehtisten mukana jne. Niitäkään vastaan ei
hallituksen taholta tapahtunut mitään, lukuun ottamatta eräitä psykologiselta
kannalta aivan aasimaisen typeriä kehoituksia ja varoituksia. Rintamalle tulvi
niin kuin ennenkin tulvimalla tuota myrkkyä, jota ajattelemattomat naisihmiset
kotiseudulla kehräsivät kokoon, tietysti ollenkaan aavistamattakaan, että se oli
keino, millä lujittaa vastustajan voitonvarmuutta äärimmäiseen saakka ja joka
siten pidensi ja kovensi heidän omien rakkaimpiensa kärsimyksiä rintamalla.
Saksan naisten ajattelemattomat kirjeet maksoivat seuraavina aikoina
satojentuhansien miesten hengen. Siten ilmeni jo v. 1916 eräitä arveluttavia
oireita. Rintama nurisi ja napisi, oli jo tyytymätön moneen seikkaan ja väliin
syystäkin närkästyksissään. Miesten itsensä nähdessä nälkää ja kärsiessä ja
heidän omaistensa kamppaillessa kotona puutteen ja kurjuuden kynsissä oli
toisilla tahoilla yltäkylläisyyttä ja mässäystä. Niin, eipä itse
taistelurintamallakaan tässä suhteessa kaikki ollut, niin kuin olisi pitänyt
olla. Siten siis jo noihin aikoihin näkyi hienokseltaan tulevan pulan ja pulman
enteitä ; mutta nämä olivat yhä vielä pelkästään sisäisiä asioita. Sama mies,
joka vast'ikään oli haukkunut ja sättinyt ja nurissut, teki muutaman minuutin
perästä velvollisuutensa sanaakaan sanomatta, ikään kuin se olisi ollut
itsestään selvää. Sama komppania, joka oli ollut tyytymätön, pureutui siihen
ampumahaudan pätkään, jota sen oli puolustettava, niin sisukkaasti, kuin koko
Saksan kohtalo olisi ollut tuon muutaman sadan metrin pituisen
liejukuoppakaivannon varassa. Tuo oli yhä vielä sama vanhan, suurenmoisen
sankariarmeijan rintama! Sen ja kotiseudun välinen erotus minun oli määrä tulla
tuntemaan räikeän muutoksen yhteydessä.
Syyskuun lopulla 1916 lähti se divisioona, johon kuuluin, Somme ;joen
taisteluun. Se oli meillä ensimmäinen niistä taisteluista, joissa käytettiin
suunnattomat määrät taisteluvälineitä, ja vaikutus olikin sitten semmoinen, että
sitä on vaikea kuvailla ; pikemminkin helvettiä kuin sotaa. Saksalaisten rintama
kesti rumputulen viikkokausia raivoavassa hirmumyrskyssä; väliin se painui vähän
matkaa taaksepäin, sitten se taas eteni vuorostaan, mutta koskaan se ei
väistynyt. Lokakuun 7 p:nä 1916 haavoituin. Pääsin onnellisesti rintaman taakse,
ja sitten minut määrättiin vietäväksi sairaalajunassa Saksaan. Siitä oli nyt
kulunut kaksi vuotta, kun olin viimeksi nähnyt oman maani, melkein loppumattoman
pitkä aika niissä olosuhteissa. Tuskin osasin enää oikein kuvitella mielessäni,
minkä näköisiä olivat sellaiset saksalaiset, joilla ei ollut asetakkia.
Maatessani Hermies'ssä pääsidontapaikassa sairaalassa hätkähdin melkein kuin
pelästyneenä, kun äkkiä minun vieressäni makaavaa miestä puhutteli saksalainen
nainen, sairaanhoitajatar.
Kahden vuoden kuluttua ensi kerran sellainen ääni! Mutta kuta lähemmä rajaa
meitä kotiin kuljettava juna ehti, sitä suurempi levottomuus heräsi jokaisen
rinnassa. Ohitsemme soluivat kaikki ne paikat, joiden kautta olimme kaksi vuotta
aikaisemmin matkanneet nuorina sotamiehinä; siinä meni Bryssel, Löwen, Luttich,
ja lopuksi arvelimme tuntevamme ensimmäisen saksalaisen talon korkeasta päädystä
ja somista ikkunaluukuista. Isänmaa! Lokakuussa 1914 oli suonissamme palanut
myrskyisä innostus ajaessamme rajan poikki, nyt siellä vallitsi hiljaisuus ja
mielenliikutus. Jokainen tunsi itsensä onnelliseksi, kun kohtalo vielä kerran
salli hänen nähdä sen, mitä oli suojeltava omalla hengellään; ja jokainen
melkein häpesi toisen katsetta. Melkein sotaan lähtöni kaksivuotispäivänä
jouduin Beelitzin sairaalaan Berliinin lähistölle.
Millainen muutos! Somme ;joen taisteluiden liejusta tuon ihmerakennuksen
valkoisiin vuoteisiin! Aluksi ei tahtonut millään uskaltaa oikein ojentautua
niihin pitkäkseen. Vasta vähitellen tottui tähän uuteen maailmaan.
Valitettavasti vain tämä maailma oli uusi eräässä toisessakin suhteessa. Rintama
;armeijan henki ei tuntunut enää olevankaan täällä vieraana. Ensi kerran kuulin
nyt täällä sellaista, mikä rintamalla oli vielä tuntematonta: kehuskelua omalla
pelkuruudella. Sillä niin paljon kuin rintamalla kuulikin haukkumasanoja ja
napinaa, ei kuitenkaan ikinä kehoitusta lyömään velvollisuutensa laimin, saati
jänishousujen ihannointia. Ei! Pelkuri oli yhä vieläkin pelkuri ja raukka eikä
yhtään sen kummempi; hänen osakseen tuli aina yleinen halveksinta, samoin kuin
todellisen sankarin osaksi aina yleinen ihailu. Mutta täällä sairaalassa
asiaintila oli osittain jo melkein päinvastainen: kehnoimmat, luonteettomimmat
kiihottajat olivat aina suuna ja päänä ja koettivat kaikin viheliäisen
kaunopuheisuutensa keinoin esittää kunnon sotilaan käsitteen naurettavaksi ja
pelkuriraukan luonteettomuuden noudatettavaksi esimerkiksi. Varsinkin pari
lurjusta piti suurta suuta.. Toinen kehuskeli sillä, että itse oli vetäissyt
kätensä piikkilankaesteen läpi päästäkseen siten sairaalaan; huolimatta eto
haavastaan hän tuntui oleskelleen täällä tavattoman kauan, samoin kuin hän oli
ainoastaan petoskauppaa päässyt sairaalajunassa takaisin Saksaan. Tuo myrkkyä
sylkevä mies meni niin pitkälle, että hän röyhkeästi, pää pystyssä esitti oman
pelkurimaisuutensa suuremman urhoollisuuden ilmaukseksi kuin rehellisen sotilaan
sankarikuoleman. Monet kuuntelivat äänettöminä, toiset lähtivät tiehensä, mutta
muutamat kannattivatkin häntä. Minua inhotti niin, että inho kohosi kurkkuun
asti, mutta kiihottajaa suvaittiin laitoksessa kaikessa rauhassa. Minkäpä siinä
teki? Sairaalan johdon täytyi varmasti tietää, kuka ja mikä hän oli miehiään, ja
se tiesikin sen. Mutta kuitenkaan ei pantu tikkua ristiin. Kun taaskin pääsin
kunnolla kävelemään, sain luvan pistäytyä Berliinissä.
Hätä ja puute oli ilmeisesti kaikkialla ankara. Miljoonakaupunki näki nälkää.
Tyytymättömyys oli suuri. Muutamissa sotilaskodeissa oli sävy samanlainen kuin
sairaalassa. Sai sen käsityksen, että tuollaiset lurjukset aivan tahallaan
etsivät sellaisia paikkoja levittääkseen mielipiteitään. Mutta itse Münchenissä
asiat olivat vielä paljon pahemmin! Kun olin parantuneena päässyt pois
sairaalasta ja saanut määräyksen täydennyspataljoonaan, en tahtonut tuntea
kaupunkia entisekseen. Ärtyisyyttä, tyytymättömyyttä ja haukkumasanoja, missä
ikinä liikkuikin! Itse täydennyspataljoonassakin mieliala oli alapuolella kaiken
arvostelun. Täällä oli vielä osaltaan vaikuttamassa se mahdottoman kömpelö tapa,
miten rintamasotilaita kohtelivat vanhat opetusupseerit, jotka eivät olleet
koskaan itse olleet rintamalla ja joista jo siitä syystä vain osa pääsi
siedettävään suhteeseen vanhojen sotamiesten kanssa. Näillä oli kerta kaikkiaan
omat tietyt omituisuutensa, jotka olivat ymmärrettävissä rintamapalveluksen
vaikutuksina, mutta joita noiden täydennysjoukko osastojen johtajien oli aivan
mahdoton käsittää, jota vastoin itsekin rintamalta tulleet upseerit ainakin
pystyivät niitä ymmärtämään. Jälkimmäisiä upseereja miehistö tietenkin
kunnioitti aivan toisella tavalla kuin etappikomentajia. Mutta ottamatta tätä
ollenkaan huomioon yleinen mieliala oli viheliäisen kurja; piileskelyä,
pinnaamista, pidettiin jo melkeinpä suuremman viisauden merkkinä, uskollista
kestävyyttä sen sijaan sisäisen heikkouden ja ahdasjärkisyyden osoituksena.
Toimistot olivat täynnä juutalaisia. Melkein jok'ikinen kirjuri oli juutalainen,
ja jokainen juutalainen oli kirjuri. Ihmettelin valitun kansan sotilaiden
paljoutta enkä voinut olla vertailematta sitä sen rintamalla olevien edustajien
Vielä surkeammat olivat olot talouselämässä. Siellä Juudan kansa oli käynyt
tosiasiallisesti välttämättömäksi. Hämähäkki alkoi hitaasti imeä verta kansan
suonista. Oli valittu kiertotieksi sotayhtymät ja siitä saatu ase, jolla
kansallisesta ja vapaasta talouselämästä voitiin vähitellen tehdä loppu. Alati
korostettiin rajattoman keskityksen välttämättömyyttä. Niin oli jo vuonna
1916/17 tosiasiallisesti melkein koko tuotanto rahajuutalaisten valvonnassa.
Mutta keneen kansan viha nyt kohdistui? Tuona aikana huomasin kauhukseni, että
oltiin menossa kohti onnettomuutta, jonka täytyi johtaa romahdukseen, jollei
sitä ajoissa saatu torjutuksi. Juutalaisten varastaessa koko kansakunnalta ja
pakottaessa sen valtiutensa alaiseksi harjoitettiin kiihotusta ja yllytystä
preussilaisia vastaan. Samoin kuin rintamalla ei täällä kotiseudullakaan tehty
ylhäältäpäin yhtään mitään tuon myrkkyprobagandan vastustamiseksi. Ei näkynyt
ollenkaan aavistettavankaan, että Preussin sortuminen ei suinkaan aiheuttaisi
Baijerille nousua, vaan että edellisen kukistuminen auttamattomasti vetäisi
jälkimmäisenkin mukaansa kurimukseen. Tuollainen menettely , tuotti minulle
sanomatonta tuskaa. Havaitsin sen vain mitä nerokkaimmaksi juutalaisten
tempuksi, jonka oli määrä kääntää yleinen huomio pois heistä ja kohdistaa se
toisiin. Baijerilaisten ja preussilaisten riidellessä keskenään he riistivät
molempien elämisen mahdollisuudet aivan nenän edestä; samalla aikaa, jolloin
Baijerissa haukuttiin preussilaisia, juutalaiset järjestivät vallankumouksen ja
murskasivat samalla kertaa sekä Preussin että Baijerin. En voinut kärsiä noita
kirottuja Saksan eri heimojen välisiä riitoja ja kiitin kauppojani kun pääsin
taas takaisin rintamalle, jonne olinkin ilmoittautunut uudelleen heti Müncheniin
saavuttuani. Maaliskuun alussa v. 1917 olin sitten taas entisessä rykmentissäni.
V:n 1917 lopulla tuntui armeijan masentuneisuuden aallonpohjasta päästyn. Koko
armeija sai Venäjän luhistumisen jälkeen uutta rohkeutta ja uutta toivoa.
Vakaumus, että taistelu sentään loppujen lopuksikin päättyisi Saksan voittoon,
alkoi yhä suuremmassa määrin päästä joukoissa vallalle. Taaskin kuului laulua,
ja kovanonnenkoikkujat, korpit kävivät harvinaisemmiksi. Taaskin luotettiin
isänmaan tulevaisuuteen. Erikoisesti Italian romahdusmainen tappio syksyllä 1917
oli vaikuttanut ihmeellisesti; tätä voittoa näet pidettiin todistuksena siitä,
että oli mahdollista murtaa rintama muuallakin kuin Venäjän sotanäyttämöllä.
Ihana usko valautui nyt taaskin miljooniin sydämiin ja sai ne helpotuksesta
hengähtäen suhtautumaan luottavasti vuoteen 1918. Vastustaja sen sijaan oli
ilmeisesti lamassa. Sinä talvena oli vähän rauhallisempaa kuin muulloin. Oli
tullut tyven myrskyn edellä. Mutta juuri kun rintamalla suoritettiin viimeisiä
valmisteluja, jotta tämä ikuinen taistelu olisi vihdoinkin saatu lopetetuksi,
juuri kun loputtomat joukkojen ja taisteluvälineiden kuljetukset vyöryivät kohti
länsirintamaa ja joukkoja koulutettiin suureen hyökkäykseen, silloin Saksassa
äkkiä tapahtui koko sodan ajan suurin roistontyö. Saksa ei saanut päästä
voitolle: viime hetkessä, jolloin voitto jo uhkasi ruveta seuraamaan Saksan
lippuja, ryhdyttiin keinoon, joka tuntui olevan omiaan yhdellä iskulla
tukahduttamaan Saksan keväthyökkäyksen heti alkuunsa ja tekemään voiton
saavuttamisen mahdottomaksi: Järjestettiin sotatarviketeollisuuslakko.
Jos se onnistuisi, silloin Saksan rintaman täytyisi luhistua, ja 'Vorwärtsin',
sosiaalidemokraattien Berliinissä ilmestyvän pää-äänenkannattajan toivomus,
ettei voitto tällä kertaa seuraisi Saksan lippuja, toteutuisi. Rintaman täytyisi
ampumatarvikkeiden puutteessa pakostakin murtua muutamassa viikossa; siten olisi
hyökkäys saatu ehkäistyksi, Entente pelastetuksi; mutta kansainvälinen pääoma
olisi silloin saatu tehdyksi Saksan valtiaaksi, marxilaisen kansainpetoksen
salainen päämäärä saavutettu. Kansallisen talouselämän murtaminen kansainvälisen
pääoman valtiuden pystyttämisen hyväksi ; päämäärä, joka toisen puolen
typeryyden ja hyväuskoisuuden ja toisen rajattoman pelkurimaisuuden vuoksi onkin
saavutettu. Totta kyllä sotatarviketeollisuuslakko ei johtanut täydelleen
toivottuun menestykseen, rintaman näännyttämiseen aseiden puutteeseen: lakko
murtui liian aikaisin, jotta aseiden ja ampumavarojen puute – niin kuin
suunnitelmana oli ollut ; olisi ehtinyt tuomita armeijan tuhoon. Mutta sitä
hirvittävämmät olivat sen aiheuttamat siveelliset vauriot. Ensiksikin: minkä
vuoksi armeija enää taisteli, koska itse kotiseudulla ei voittoa ollenkaan
toivottukaan? Kenen hyväksi tehtiin suunnattomat uhraukset ja kestettiin
puutetta ja kieltäymyksiä? Sotamiehen pitää taistella voiton puolesta, mutta
kotiseudulla pannaan toimeen lakkoja sitä vastaan!
Mutta toiselta puolen: millainen oli sen vaikutus viholliseen? Talvella 1917/18
kohosi ensi kerran synkkiä pilviä liittolaismaailman taivaalle. Lähes neljä
vuotta oli yhtä mittaa ryntäilty Saksan jättiläistä vastaan saamatta tätä
kukistetuksi; ja kuitenkin tällä oli ainoastaan toinen käsivarsi vapaana
kannattamassa kilpeä suojana, kun taas miekan täytyi iskeä vuoroin itään,
vuoroin etelään. Nyt jättiläisen selkäpuoli oli vihdoinkin vapaa. Verta oli
vuotanut virtanaan, ennen kuin hänen oli onnistunut iskeä yksi vihollisistaan
lopullisesti maahan. Nyt oli kilven lisäksi miekankin määrä kääntyä länteen, ja
vihollinen, jonka ei ollut tähän mennessä onnistunut murtaa puolustusta, sai nyt
kaiken lisäksi niskaansa vielä hyökkäyksenkin. Sitä pelättiin ja alettiin
Lontoossa ja Pariisissa pidettiin neuvottelu toisensa perästä. Itse
vihollispropagandaakin oli jo vaikea tehdä; ei ollut enää yhtä helppo
todistella, ettei Saksalla ollut voiton mahdollisuuksia. Samoin oli asianlaita
rintamillakin, missä vallitsi untelo vaiteliaisuus, myöskin liittolaisten
joukoissa. Noista herroista oli yks'kaks' julkeus haihtunut. Vähän kerrassaan
alkoi heillekin sarastaa peloittava valo. Heidän suhtautumisensa saksalaiseen
sotilaaseen oli muuttunut. Tähän saakka tämä oli ehkä ollut heidän silmissään
joka tapauksessa häviöön tuomittu typerys; mutta nyt oli heidän edessään heidän
liittolaisensa Venäjän tuhooja; se, että saksalaisten oli pakosta täytynyt
rajoittaa itään päin tekemiään hyökkäysliikkeitä, tuntui heistä nyt nerokkaalta
taktiikalta. Kolmen vuoden ajan olivat nyt nuo saksalaiset ryntäilleet Venäjää
vastaan, ensi alussa näköjään ilman pienintäkään tulosta. Nuo melkein
tarkoituksettomat yritykset olivat pyrkineet melkeinpä hymyilyttämään; tietysti
Venäjän, jättiläisen, täytyi loppujen lopuksi voittaa miesmääränsä
ylivoimaisuudella ja Saksan murtua vuodatettuaan verensä kuiviin. Todellisuus
näytti antavan tukensa tälle toivomukselle.
Niistä v:n 1914 syyskuun päivistä alkaen jolloin Tannenbergin taistelussa
otettujen venäläisten sotavankien loppumattomat joukot alkoivat ensi kerran
virrata Saksaan pitkin maanteitä ja rautateitä, tuo virta tuskin oli koskaan
tauonnut ; mutta jokaisen lyödyn ja tuhotun armeijan tilalle nousi uusi.
Lakkaamatta jättiläisvaltakunta antoi tsaarille uusia sotilaita ja sodalle uusia
uhreja. Miten kauan Saksa jaksoi kestää tuossa kilpajuoksussa? Eikö viimein
pakostakin koittaisi päivä, jolloin saksalaisten viimeisenkin voiton jälkeen
venäläiset armeijat ryhtyisivät kaikkein viimeiseen taisteluun? Entä miten
sitten? Inhimillisten laskelmien mukaan Venäjän voitto saattoi kyllä siirtyä
tuonnemmaksi, mutta sen täytyi kuitenkin tulla. Nyt oli kaikista noista
toiveista tullut loppu: sen liittolaisen voimat, joka oli tuonut suurimmat
veriuhrit yhteisten etujen ja pyyteiden alttarille, olivat lopussa ja se makasi
maassa hellittämättömän hyökkääjän edessä. Pelko ja kauhu hiipivät sotilaiden,
sydämeen jotka tähän saakka olivat olleet sokeasti uskovia ja luottavia.
Kammotti ajatellessa tulevaa kevättä. Sillä kun ei tähän asti ollut onnistunut
saada saksalaisia voitetuksi, vaikka he olivat voineet asettaa vain osan
joukoistaan länsirintamalle, niin miten voitaisiin nyt vielä odottaa voittoa,
kun tuon kammottavan sankarivaltion koko voima näytti kerääntyvän yhteen, länttä
vastaan suuntautuvaan hyökkäykseen?
Etelä;Tyrolin vuorten varjot laskeutuivat ahdistavina mielikuvituksen ylle:
Flanderin usvissa saakka kummittelivat Cadornan lyödyt armeijat kelmeinä
haamuina, ja voiton usko väistyi tulevan tappion pelon tieltä. Silloin, kun
koleina öinä jo luultiin kuuluvan Saksan armeijan etenevien hyökkäysjoukkojen
tasaista vyöryntää ja pelokkaina ja huolestuneina tuijotettiin lähestyvää
tuomiopäivää, silloin leimahti äkkiä Saksasta räikeän punainen valo heittäen
loimunsa vihollisrintaman kaukaisimpiinkin kranaattikuoppiin: samalla hetkellä,
jolloin saksalaiset divisioonat saivat viimeiset ohjeensa ennen suuren
hyökkäysliikkeen alkua, puhkesi Saksassa yleislakko.
Ensi alussa maailma oli sanattomana. Mutta sitten vihollispropaganda ryntäsi,
huoaten helpotuksen huokauksen, kiireesti ottamaan vastaan tämän
kahdennellatoista hetkellä tulleen avun. Yhdellä iskulla oli keksitty keino,
millä kohentaa liittoutuneiden sotilaiden jo pettävää luottavaisuutta, kuvailla
voiton todennäköisyys uudelleen varmaksi ja muuttaa tulevien tapahtumien
huolestunut pelko päättäväiseksi luottamukseksi. Nyt voitiin antaa saksalaisten
hyökkäystä odottaville rykmenteille evästykseksi kaikkien aikojen suurimpaan
taisteluun se vakaumus, ettei sodan loppua ratkaissut saksalaisten rynnäkön
hurjuus, vaan sen torjunnan sitkeys. Saksalaiset saattoivat taistella ja saada
niin monta voittoa kuin halusivat, heidän kotimaassaan oli valmiina vallankumous
Tätä uskoa alkoivat englantilaiset, ranskalaiset ja amerikkalaiset sanomalehdet
kylvää lukijoidensa sydämeen, samalla kuin tavattoman taitava propaganda tempasi
mukaansa rintamajoukot. Saksa vallankumouksen partaalla! Liittolaisten voitto
ehdottoman varma! Tämä oli kaikkein parhainta lääkettä auttamaan horjuvan
’poilun’, ranskalaisen sotilaan, ja Tommyn taas jaloilleen. Nyt saatiin kiväärit
ja konekiväärit taas soimaan, ja silmittömän kauhun ja paon asemesta syntyi
toiveikas vastarinta. Sellainen oli sotatarviketeollisuuslakon tulos. Se lujitti
viholliskansojen voitonuskoa ja haihdutti liittolaisrintamilla vallitsevan
lamauttavan epätoivon ; jälkeenpäin täytyi tuhansien saksalaisten sotilaiden
maksaa se verellään. Mutta tuon kaikkein alhaisimman roistontyön alkuunpanijat
olivat kärkkymässä kaikkein korkeimpia valtionvirkoja vallankumouksellisessa
Saksassa. Saksalaisten puolella saatiin kyllä miten kuten voitetuksi tuon teon
aiheuttama näkyvä takaisku, mutta vastustajien puolella eivät sen seuraukset
jääneet tulematta. Vastarinnasta oli kadonnut kaiken toivonsa menettäneen
armeijan tarkoituksettomuus, sen tilalle tuli katkera, sisukas taistelu
Sillä kaikkien inhimillisten laskelmien mukaan täytyi voiton nyt olla tulossa,
kunhan vain länsirintama kykenisi muutaman kuukauden ajan kestämään saksalaisten
hyökkäystä. Mutta Entente'in parlamenteissa havaittiin tulevaisuuden
mahdollisuudet ja myönnettiin ennen kuulumattomia määrärahoja
propagandatoiminnan jatkamiseen Saksan tuhoksi.
Minulla oli onni olla mukana molemmissa ensimmäisissä sekä viimeisessä
hyökkäyksessä. Nämä muodostuivat elämäni suunnattomimmiksi vaikutelmiksi;
suunnattomiksi sen vuoksi, että taistelu nyt viimeisen kerran menetti v.1914
käydyn tavoin torjuntataistelun luonteensa ja siirtyi hyökkäykseen. Saksan
armeijan ampumahaudoissa huokaistiin helpotuksen huokaus, kun vihdoinkin, kun
oli runsaasti kolme vuotta kestetty vihollisen hornassa, tilinteon päivä oli
koittamassa. Vielä kerran voittoisat pataljoonat riemuitsivat ja ripustivat
viimeiset lakastumattomat laakeriseppeleet voittojen huminan ympäröimiin
lippuihinsa. Vielä kerran pauhasivat mahtavina isänmaalliset laulut loputtomista
marssirivistöistä taivasta kohti, ja viimeisen kerran hymyili Herran armo hänen
kiittämättömille lapsilleen.
Sydänkesällä 1918 vallitsi rintamalla painostava, ahdistava mieliala.
Kotiseudulla riideltiin. Minkä vuoksi? Kenttäarmeijan eri joukko osastoissa
kerrottiin kaikenlaista. Sota oli nyt turhaa, ja ainoastaan tylsimykset
saattoivat enää uskoa voittoa mahdolliseksi. Kansalle ei ollut mitään etua
siitä, että kestettäisiin enää kauemmin, ainoastaan pääoma ja yksinvalta siitä
hyötyivät ; sellaista kuului kotiseudulta, ja samaa pohdittiin rintamalla.
Rintamaan se alussa vaikutti hyvin vähän. Mitäpä yleinen äänioikeus meitä
liikutti? Senkö vuoksi muka oli taisteltu neljä pitkää vuotta? Alhainen
roistontyö, että sillä tavalla vielä varastettiin sodan päämäärä haudassa
lepääviltä kaatuneilta sankareilta. Nuoret rykmentit eivät olleet menneet
aikoinaan Flanderissa kuolemaan huutaen eläköön yleinen ja salainen äänioikeus!,
vaan huutaen ’Deutschland über alles in der Welt’. Pieni, mutta ei sentään aivan
merkityksetön ero. Mutta niistä, jotka nyt huusivat äänioikeutta, ei suurin osa
ollut siellä ollutkaan, missä he nyt sen aikoivat taistelemalla hankkia.
Rintamalla ei koko tuota poliittista roskaväkeä tunnettu. Vain pieni murto;osa
herroista parlamentaarikoista nähtiin siellä, missä ne kunnon saksalaiset,
joilla vielä oli jäsenet eheinä, siihen aikaan olivat. Rintama oli niin muodoin
vanhoilta osiltaan hyvin vähässä määrin vastaanottavainen herrojen Ebertin,
Scheidemannin, Barthin ja Liebknechtin ym. uusille sodantavoitteille. Ei
ollenkaan käsitetty, minkä vuoksi 'pinnaajat' yks'kaks' saivat oikeuden,
syrjäyttämällä armeijan, anastaa käsiinsä vallan valtakunnassa.
