No hate. No violence
Races? Only one Human race
United We Stand, Divided We Fall
Radio Islam
Know Your enemy!
No time to waste. Act now!
Tomorrow it will be too late

English

Franç.

Deutsch

Arabic

Sven.

Español

Portug.

Italian

Russ.

Bulg.

Croat.

Czech

Dansk

Finn.

Magyar

Neder.

Norsk

Polski

Rom.

Serb.

Slov.

Indon.

Türk.

汉语
Mein Kampf

ADOLF HITLER

 
9. luku.
SAKSAN TYÖVÄENPUOLUE
 
Eräänä päivänä sain ylemmästä portaasta määräyksen, että minun piti ottaa selko 
siitä, mikä ja millainen oli se näköjään poliittinen yhdistys, jonka 
tarkoituksena oli lähipäivinä Saksan työväenpuolueen nimisenä pitää kokous, 
jossa myöskin Gottfried Federin oli määrä puhua; minun piti mennä tuohon 
tilaisuuteen j a vähän tutustua yhdistykseen ja laatia siitä sitten selonteko. 
Se uteliaisuus, jota noihin aikoihin armeijan taholta tunnettiin valtiollisia 
puolueita kohtaan, oli itsestään ymmärrettävää. Vallankumous oli antanut 
sotilaille oikeuden valtiolliseen toimintaan, jota oikeutta juuri kaikkein 
kokemattomimmat kaikkein runsaimmassa määrin käyttivät. Vasta sitten, kun 
centrum;puolueen ja sosiaalidemokratian täytyi omaksi mielikarvaudekseen 
havaita, että sotilaiden myötämielisyys alkoi kallistua pois 
vallankumouksellisista puolueista kansallisen liikkeen puolelle, katsottiin 
olevan aihetta riistää armeijalta taaskin äänioikeus ja kieltää siltä 
poliittinen toiminta. Oli erittäin valaisevaa, että centrum;puolue ja 
marxilaisuus ryhtyivät tähän toimenpiteeseen, sillä jollei olisi turvauduttu 
tähän kansalaisoikeuksien – niin kuin sotilaiden valtiollista tasa;arvoisuutta 
vallankumouksen jälkeen nimitettiin ; rajoitukseen, ei enää muutaman vuoden 
perästä olisi ollut koko marraskuun valtiota olemassa, mutta ei liioin myöskään 
enää kansallista alennusta ja häpeää. Armeija oli siihen aikaan jo erittäin 
hyvässä menossa vapauttamaan Saksan kansaa sen sisäisistä verenimijöistä ja 
Entente'in kätyreistä. Mutta että myöskin ns. kansalliset puolueet riemumielin 
yhtyivät kannattamaan tätä marraskuunrikollisten tähänastisten katsantokantojen 
korjausta ja siten olivat mukana auttamassa kansallisen nousun välineen 
tekemisessä vaarattomaksi, se osoitti jälleen, mihin noiden harmittomista 
harmittomimpien aina rikkiviisaat kuvitelmat voivat johtaa. Tuo todellakin 
henkistä vanhuudenraihnautta poteva porvaristo oli aivan tosissaan sitä mieltä, 
että armeijasta taaskin tulisi sama, mikä se oli ennen ollut, nimittäin Saksan 
puolustusvoiman kallio ja turva, kun taas centrum;puolue ja marxilaisuus 
aikoivat vain katkaista siltä sen vaarallisen kansallisen myrkkyhampaan, jota 
ilman armeija kuitenkin iät kaiket pysyy pelkkänä poliisilaitoksena, mutta ei 
ole suinkaan sotajoukko, joka pystyy taistelemaan vihollista vastaan; seikka, 
mikä seuraavina aikoina riittävän selvästi lienee käynyt ilmi.
 
Vai mahtavatko meikäläiset kansalliset poliitikot uskoa, että armeijan kehitys 
olisi voinut olla jotakin muuta kuin kansallinen? Sellainen olisi ihan kirotussa 
määrin noiden herrojen tapaista ja johtuu siitä, että jos sodan aikana ei ole 
sotilas, vaan suunpieksäjä, siis parlamentaarikko, ei ole enää aavistustakaan 
siitä, mitä mahtaa liikkua niiden miesten povessa, joiden mieleen mitä valtavin 
menneisyys muistuttaa, että he kerran ovat olleet maailman ensimmäisiä 
sotilaita. Niin siis päätin mennä jo mainittuun, siihen saakka minulle vielä 
toistaiseksi täysin tuntemattoman puolueen kokoukseen. Saapuessani sinä iltana 
meille sittemmin historiallisen merkityksen saavuttaneeseen Münchenin entisen 
Sterneckerbräun Leiberzimmer;huoneeseen, tapasin siellä koolla noin 20;25 
miestä, pääasiallisesti alemmista väestökerroksista. Federin esitelmän tunsin jo 
kursseilta joten saatoin paremmin antautua tarkkailemaan yhdistystä itseään. 
Siitä saamani käsitys ei ollut hyvä enempää kuin huonokaan; uusi yritys, 
samantapainen kuin monen monet muutkin. Tuo oli juuri sitä aikaa, jolloin mies 
kuin mies, joka ei ollut tyytyväinen tähänastiseen kehitykseen eikä enää 
tuntenut luottamusta ennestään olemassa oleviin puolueisiin, katsoi 
kutsumuksensa vaativan, että hänen oli perustettava uusi puolue. Niin sitten 
tuollaisia yhdistyksiä syntyi kaikkialla kuin sieniä sateella, nukkuakseen 
jonkin ajan kuluttua jälleen kaikessa hiljaisuudessa nahkoihinsa. Perustajilla 
enimmäkseen ei ollut aavistustakaan siitä, mitä merkitsee tehdä jostakin 
yhdistyksestä puolue, saati sitten liike. Niinpä nuo vastaperustetut yritykset 
melkein aina itsestään tukehtuivat omaan naurettavaan poroporvarimaisuuteensa. 
 
Kaksi tuntia kuunneltuani Olin valmis arvostelemaan aivan samalla tavalla 
tätäkin Saksan työväenpuoluetta. Kun Feder vihdoin viimein lopetti esityksensä, 
olio hyvilläni. Olin näh­nyt tarpeeksi ja olin jo aikeissa lähteä tieheni, kun 
keskustelu ; julistettiin vapaaksi, mikä houkutteli sentään vielä jäämään. Mutta 
yhä edelleenkin kaikki tyynni näytti sujuvan samaan merkityksettömään tapaan, 
kunnes sitten sai puheenvuoron joku professori, joka ensin epäili Federin 
esittämien perustelujen paikkansapitävyyttä, mutta sitten ; Federin vastattua 
siihen erittäin nasevasti ;asettui yht'äkkiä tosiasioiden pojalle malttamatta  
kuitenkaan olla mitä vakavimmin teroittamatta nuoren puolueen mieleen, että sen 
oli otettava erikoisen tärkeäksi ohjelmakohdakseen  taistelu Baijerin 
erottamiseksi erilleen Preussista. Miehellä oli otsaa julkeasti väittää, että 
siinä tapauksessa varsinkin Itävallan vanhat saksalaiset maakunnat heti paikalla 
liittyisivät Baijeriin, että rauha saataisiin siten paljon parem­maksi ja vielä 
muuta samanlaista palturia lisäksi. Silloin en mitenkään malttanut olla 
pyytämättä puheenvuoroa ja ilmaisematta  mokomalle rikkioppineelle herralle omaa 
mielipidettäni siitä asiasta ; ja menestykseni oli sellainen, että herra 
edellinen puhuja oli, ennen kuin vielä olin ehtinyt lopettaa, nolona kuin 
uitettu kissa lähtenyt tiehensä koko huoneistosta. Puhuessani minua oli 
kuunneltu hämmästyneen näköisinä,  ja vasta kun varustauduin sanomaan 
kokoukselle hyvästi ja lähtemään pois, juoksi vielä yksi joukosta jälkeeni, 
esitteli itsensä (en kuullut nimeä varmasti) ja pisti käteeni pienen vihkosen, 
ilmeisesti poliittisen lentokirjasen, pyytäen mitä innokkaimmin minua sen 
lukemaan. Tuo oli hyvin mieluista, sillä nythän saatoin toivoa ehkä voivani 
yksinkertaisimmalla tavalla tutustua tähän pitkäpiimäiseen yhdistykseen 
tarvitsematta enää käydä useammissa yhtä kiinnostavissa kokouksissa. Muuten tuo 
mies, näöstä päätellen työläinen, oli tehnyt minuun hyvän vaikutuksen. Niin 
sitten lähdin. Noihin aikoihin asuin yhä vielä 2. Jalkaväkirykmentin kasarmissa, 
pienessä huoneessa, jossa oli vielä hyvin selvästi näkyvissä vallankumouksen 
jälkiä. Päivät pitkät olin asunnostani poissa, enimmäkseen 41. 
Tarkka;ampujarykmentissä tai myöskin kokouksissa, kuuntelemassa esitelmiä 
toisissa joukko-osastoissa jne. Ainoastaan yöt nukuin huoneessani. Kun heräsin 
tavallisesti joka aamu hyvin varhain, jo ennen viittä, olin huvikseni keksinyt 
sellaisen leikin, että ripottelin pienessä suojassani mellastaville pikku 
hiirille lattialle pari kuivunutta leivänmurusta tai kuorenpalasta ja katselin 
sitten, miten nuo somat pikkuelukat tappelivat niukoista herkkupaloista. Olin jo 
joutunut elämässäni kokemaan siksi paljon puutetta ja hätää, että osasin sen 
tiimoilta liiankin hyvin kuvitella noiden piskuisten elävien nälän samoin kuin 
ilonkin.
 
Tuon kokouksen jälkeisenä aamunakin makasin kello viiden tienoilla valveilla 
vuoteessani ja katselin pikku hiirien hyörinää ja pyörinää. Kun en saanut enää 
unta, muistin äkkiä edellisen illan, ja silloin johtui mieleeni vihkonen, jonka 
se työläinen oli minulle antanut mukaan. Niin rupesin lukemaan. Se oli pieni 
lentokirjanen, jossa tekijä, muuten sama työläinen, kuvaili, miten hän oli 
selviytynyt marxilaisten ja ammattiyhdistysten tyhjien sananparsien sekasorrosta 
takaisin kansalliseen ajattelutapaan; siitä myös kirjasen nimi 'Valtiollinen 
heräämiseni'. Kun olin päässyt alkuun, luin koko pikku kirjoituksen 
kiinnostuneena loppuun; siinähän kuvastui samanlainen kehityskulku, jollaisen 
olin kaksitoista vuotta aikaisemmin joutunut kokemaan aivan omakohtaisesti. 
Väkisinkin näin taas oman kehitykseni ilmestyvän ilmi elävänä silmieni eteen. 
Päivän mittaan ajattelin asiaa vielä muutamaan kertaan, mutta aioin sen vihdoin 
jättää sikseen, kunnes hämmästyksekseni sain, ennen kuin oli viikkoa kulunut 
tapahtumasta, postikortin, jossa ilmoitettiin, että minut oli hyväksytty 
jäseneksi Saksan työväenpuolueeseen, pyydettiin ilmaisemaan mielipiteeni asian 
johdosta ja sen vuoksi saapumaan seuraavana keskiviikkona puolueen valiokunnan 
istuntoon. Olin moisesta jäsenten hankinnasta kelpo lailla hämmästynyt enkä 
oikein tiennyt, pitikö suuttua vai kuitata koko juttu naurulla. Enhän ensinkään 
ajatellut liittyä mihinkään valmiiseen puolueeseen, vaan tahdoin perustaa omani. 
Tällainen pyyntö ja vaatimus ei tosiaankaan voinut minun suhteeni tulla 
kysymykseenkään.
 
Olin jo aikeissa lähettää noille herroille kirjallisen vastauksen, kun 
uteliaisuus pääsi voitolle, ja niin päätin määräpäivänä mennä tuonne kokoukseen 
esittääkseni perusteluni suullisesti. Keskiviikko koitti. Ravintola, jossa 
mainittu istunto oli aikomus pitää, oli Herrn;kadun ’Altes Rosenbad’; varsin 
kehno huoneisto, jonne ainoastaan joskus harvoin näytti joku sielu eksyvän. Ei 
kylläkään ihme v. 1919, jolloin isompienkin ravintoloiden ruokalista oli varsin 
niukka ja vaatimaton ketään houkutellakseen. Tätä ravintolaa en muuten ollut 
tätä ennen ollenkaan tuntenut. Kävelin kehnosti valaistun ravintolahuoneen läpi, 
jossa ei ollut ristin sielua, etsin sivuhuoneen oven ja näin sitten kokouksen 
edessäni. Jokseenkin rikkinäisen kaasulampun hämärässä valossa istui pöydän 
ääressä neljä nuorta miestä, heidän joukossaan myöskin pienen lentokirjasen 
kirjoittaja, joka muuten heti paikalla tervehti minua mitä ystävällisimmin ja 
toivotti tervetulleeksi Saksan työväenpuolueen uutena jäsenenä.
 
Olin sentään hiukan ällistynyt. Kun ilmoitettiin, että varsinainen 
'valtakunnanpuheenjohtaja' tulisi vasta hetken kuluttua,  päätin myös odottaa 
omasta puolestani, ennen kuin selittäisin kan­tani. Vihdoinkin tämä saapui. Hän 
oli Sterneckerbräussa Federin esitelmän yhteydessä pidetyn kokouksen 
puheenjohtaja. Uteliaisuuteni oli sillä välin taaskin herännyt ja odotin nyt, 
mitä tuleman piti. Nyt tulin ainakin tietämään kaikkien herrojen nimet. 
'Valtakunnanjärjestön' puheenjohtaja oli muudan herra Harrer, Münchenin osaston 
taas Anton Drexler. Nyt luettiin edellisen istunnon pöytäkirja, joka 
hyväksyttiin. Sitten oli päiväjärjestyksessä raha;asioita koskeva selostus 
-yhdistyksellä oli omaisuutta kaikkiaan 7 markkaa 50 pfennigiä, ja 
rahastonhoitajankin selostus hyväksyttiin. Tämä taas kirjoitettiin pöytäkirjaan. 
Sitten puheenjohtaja luki vastausehdotukset Kielistä, Düsseldorfista ja 
Berliinistä tulleisiin kirjeisiin, jotka kaikki kolme yksimielisesti 
hyväksyttiin. Sitten selostettiin saapunut posti: yksi kirje Berliinistä, yksi 
Düsseldorfista ja yksi Kielistä, joiden saapuminen tuntui herättävän suurta 
tyytyväisyyttä. Tämä kirjeenvaihdon vilkastuminen selitettiin kaikkein parhaaksi 
ja näkyvimmäksi todistukseksi siitä, että Saksan Työväenpuolue oli saavuttamassa 
yhä suuremman merkityksen, ja sitten ; sitten neuvoteltiin pitkään näihin uusiin 
kirjeisiin lähetettävistä vastauksista.
 
Hirveää, hirveää! Tämähän oli tuollaista tavallista yhdistystouhua, vieläpä 
kaikkein pahinta lajia. Tämmöiseen kerhoonko minun siis pitäisi liittyä 
jäseneksi? Sitten tuli puheeksi uusien jäsenten hyväksyminen, s.o. otettiin 
käsiteltäväksi minun ottamiseni puolueeseen. Nyt rupesin kyselemään ; mutta 
lukuun ottamatta eräitä johtavia ajatuksia ei ollut olemassa mitään, ei 
ohjelmaa, ei ainoaakaan lentolehtistä, ylipäänsä ei yhtään mitään painettua, ei 
jäsenkirjoja, eipä edes pahaisinta leimasintakaan, ainoastaan ilmeisesti hyvää 
uskoa ja hyvää tahtoa. Hymy oli jo taaskin häipynyt huuliltani, sillä mitäpä 
tämä oli muuta kuin mitä luonteenomaisin merkki kaikkien tähänastisten 
puolueiden, niiden ohjelmien, niiden tarkoitusperien ja niiden toiminnan 
täydellisestä neuvottomuudesta ja täydellisestä epätoivoisuudesta? Se, mikä ajoi 
tämän kourallisen nuoria miehiä yhteen, ulkonaisesti noin naurettavaan puuhaan, 
oli vain heidän sisäisen äänensä ilmausta, joka osoitti heille, varmaankin 
pikemminkin vaistomaisesti kuin tietoisesti, ettei koko tähänastinen 
puoluekomento enää ollut omansa kohottamaan Saksan kansaa enempää kuin sen 
sisäisiä vaurioitakaan parantamaan. Luin nopeasti läpi johtavat ajatukset, jotka 
olivat nähtävinä koneella kirjoitettuina, ja huomasin niissäkin olevan enemmän 
etsimistä kuin tietoa. Siinä oli paljon hämärää ja epäselvää, paljon myöskin 
puuttui, mutta ei ollut mitään semmoista, mitä olisi voinut pitää merkkinä 
taistelevasta tiedosta. Mitä nuo miehet tunsivat, sen itsekin tiesin ja tunsin: 
se oli sellaisen uuden liikkeen kaipuuta, jonka pitäisi olla jotakin enempää 
kuin puolue sanan tähänastisessa merkityksessä. Palatessani sinä iltana taaskin 
kasarmiini olin jo muodostanut valmiiksi arvosteluni tuosta yhdistyksestä. 
Ratkaistavanani oli nyt varmaankin koko elämäni tärkein kysymys: pitikö minun 
liittyä siihen yhdistykseen jäseneksi vai pitikö siitä kieltäytyä?
 
Järki saattoi neuvoa ainoastaan kieltäytymään jäsenyydestä, mutta tunne ei 
päästänyt rauhaan, ja kuta useammin koetin pitää silmieni edessä koko kerhon 
mielettömyyttä, sitä useammin puhui tunne taas sen puolesta. Seuraavat päivät 
olin rauhaton. Rupesin harkitsemaan puoleen ja toiseen. Olin jo aikoja päättänyt 
ryhtyä harjoittamaan poliittista toimintaa; että se saattoi tapahtua ainoastaan 
jossakin uudessa liikkeessä, se oli minulle yhtä lailla selvillä, ainoastaan 
alkusysäystä oli minulta siihen saakka yhä vain puuttunut. En ollut niitä 
ihmisiä, jotka panevat tänään jotakin alulle lopettaakseen jo huomenna ja 
siirtyäkseen mikäli mahdollista johonkin uuteen asiaan. Mutta juuri tämä 
vakaumukseni oli pääsyynä siihen, minkä vuoksi minun oli niin vaikea päättää 
liittymisestäni uuteen, vastaperustettuun liikkeeseen, josta joko täytyi tulla 
kaikki tai jonka ;jos niin oli paremmin tarkoituksenmukaista ; oli parempi jäädä 
kerrassaan syntymättä. Tiesin, että tästä tulisi minulle ratkaisu ainiaaksi, 
josta ei ikinä enää voinut olla peruutumistietä. Minulle tämä ei siis ollut 
suinkaan ohimenevää leikittelyä, vaan veristä totta. Jo noina aikoina tunsin 
aina vaistomaista vastenmielisyyttä sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka aina 
aloittavat uutta saamatta mitään päätökseen. Tuollaisia haihattelijoita vihasin. 
Sellaisten ihmisten  toimintaa pidin pahempana kuin toimettomuutta. Kohtalo itse 
näytti nyt minulle antavan vihjauksen. En olisi ikinä liittynyt silloin jo 
olemassa oleviin suuriin puolueisiin, ja esitän tuonnempana vielä lähemmin syyni 
siihen. Tällä naurettavalla, piskuisella uudella luomuksella, jossa oli jäseniä 
vain kourallinen, näytti olevan se ainoa etu, ettei se vielä ollut kangistunut 
järjestöksi, vaan soi jäsenilleen mahdollisuuden todelliseen omakohtaiseen 
toimintaan. Täällä saattoi vielä tehdä työtä, ja kuta pienempi tämä liike oli, 
sitä pikemmin se vielä oli saatettavissa oikeihin muotoihin. Täällä voitiin 
vielä määrätä sisällys, päämäärä ja tie, mitä mahdollisuutta jo olemassa 
olevissa suurissa puolueissa ei alun perinkään ollut.
 
Kuta kauemmin koetin miettiä, sitä lujemmaksi lujittui mielessäni vakaumus, että 
juuri tuollaisesta pienestä liikkeestä käsin voitaisiin vastaisuudessa ryhtyä 
valmistamaan kansakunnan kohottamista, mutta ei ikinä enää aivan liiaksi 
vanhoihin kuvitteluihin takertuneista ; ollenkaan puhumattakaan uudesta 
komennosta hyötyvistä ; parlamenttipuolueista. Sillä nyt täytyi julistaa uutta 
maailmankatsomusta eikä uutta vaalitunnusta. Oli joka tapauksessa suunnattoman 
vaikea päätös ryhtyä toteuttamaan tätä tarkoitusta käytännössä. Mitä 
edellytyksiä minulla itselläni sitten oli tähän tehtävään? Että olin varaton, 
köyhä, sen arvelin vielä jaksavani kestää hyvinkin helposti, mutta pahempi juttu 
oli se, että olin vielä noita nimettömiä miehiä, yksi niistä miljoonista, joiden 
sattuma voi antaa elää tai jotka se voi kutsua pois elämästä, kaikkein 
lähimmänkään ympäristön huolimatta sitä edes huomatakaan. Lisäksi oli vielä se 
vaikeus, joka pakostakin aiheutuisi koulusivistykseni puutteellisuudesta. Ns. 
’älymystöhän’ suhtautuu muutenkin aina todella suunnattoman alentuvasti 
jokaiseen, joka ei ole käynyt välttämättömiä kouluja loppuun asti eikä siis ole 
voinut pänttäyttää päähänsä välttämättömiä tietoja. Eihän kysymys koskaan kuulu 
näin: Mitä se tai se mies osaa? Vaan; Mitä hän on lukenut? Noiden sivistyneiden 
mielestä on suurinkin puupää, jolla vain on taskussa riittävästi todistuksia, 
enemmän kuin älykkäinkään nuorukainen, jolta noita kallisarvoisia papereita 
sattuu puuttumaan. Osasin niin ollen helposti kuvitella mielessäni, miten tuo 
sivistynyt maailma suhtautuisi minuun, ja petyin siinä suhteessa ainoastaan 
sikäli, että pidin sentään vielä tuohon aikaan ihmisiä sittenkin parempina kuin 
he arkisessa todellisuudessa valitettavasti suureksi osaksi ovat. Kun he ovat 
sellaisia, silloin kylläkin poikkeukset niin kuin kaikkialla pistävät sitä 
selvemmin silmään. Mutta sitä tietä opin erottamaan ikuiset koululaiset 
todellisista taitajista.
 
Kaksi päivää tuskallisesti mietittyäni ja pohdittuani päädyin viimeinkin siihen 
vakaumukseen, että tuo askel täytyi astua. Se oli elämäni ratkaisevin päätös. 
Peruutumisesta ei voinut eikä saanut olla enää puhetta. Niin siis ilmoittauduin 
Saksan työväenpuolueen jäseneksi ja sain väliaikaisen jäsenkortin, jossa oli 
numero: seitsemän.